Jerusalem, 15.10.01 (IPS) – Yhdysvalloissa järjestetään joka kesä Rauhan siemenet -leiri, jossa israelilaisilla ja palestiinalaisilla nuorilla on tilaisuus tutustua toisiinsa. Parin vuoden takaisella leirillä solmitut ystävyyssuhteet ovat kuitenkin kovalla koetuksella Lähi-idän nykyisessä tilanteessa.
Leirille lähtiessään kaikki kolme olivat 15-vuotiaita: Juutalaistyttö Jael Rakover, jonka puolalainen isoisä muutti Israeliin 1938. Palestiinalaistyttö Asmaa Maloul Israelin miehittämän Jeninin kaupungin liepeiltä Länsirannalta. Khaled Zouabi, Israelin arabeihin lukeutuva poika Taybethin kylästä.
"Vasta Yhdysvalloissa kävin ensimmäiset oikeat keskusteluni juutalaisten kanssa", muistelee Khaled, jonka ystäväpiiri kotona koostuu enimmäkseen arabeista.
Leiriltä palattuaan nuoret jatkoivat aktiivista yhteydenpitoa. He vierailivat toistensa kodeissa, soittelivat ja vaihtoivat säännöllisesti sähköpostia. Vähän aikaa näytti siltä, että kesäleiri oli tosiaan onnistunut kylvämään rauhan siemeniä.
Viime vuoden syyskuussa tilanne muuttui, kun Israelin silloinen oppositiojohtaja ja nykyinen pääministeri Ariel Sharon vieraili muslimien pyhillä paikoilla Jerusalemin Temppelivuorella. Tapaus laukaisi palestiinalaisten toisen kansannousun eli intifadan.
Vuoden aikana on kuollut yli 670 palestiinalaista ja 170 israelilaista.
Miten tilanne on vaikuttanut nuorten leiriläisten ystävyyteen?
Jael on nyt 17-vuotias ja asuu edelleen vanhempiensa luona Afulassa Pohjois-Israelissa. Yhteydenpito Asmaan ja Khalediin on käynyt vaikeaksi.
"Väkivaltaisuuksien alkaminen nosti muurin väliimme. Emme osanneet enää jutella tavallisista nuorten asioista. Tilanne tuntui niin keinotekoiselta, että me yksikertaisesti lopetimme yhteydenpidon", Jael kertoo.
Asmaa käy koulua viimeistä vuotta. Kolmen viime kuukauden aikana hän ei ole poistunut kotikylästään, jota Israelin armeijan tarkastuspisteet ja tiesulut piirittävät.
Myös Khaled valmistautuu koulun päättötutkintoon. Hänellä oli tapana vierailla Jaelin luona ennen intifadan puhkeamista, mutta sen jälkeen hän ei ole tuntenut itseään tervetulleeksi juutalaisalueella.
"Jotkut vanhemmat ovat kieltäneet lapsiaan kutsumasta juutalaisia tai palestiinalaisia kavereita kotiin. Näillä ihmisillä on hyvin kaavamainen kuva vastapuolesta. Minua katsoessaan he näkevät vain arabin", Khaled kertoo.
Israelin juutalaisilla ja arabiasukkailla on yleensäkin vähän yhteistä. He puhuvat eri kieltä, pysyttelevät omilla alueillaan ja käyvät yleensä eri kouluja. Israelin noin kuusimiljoonaisesta väestöstä on arabeja miljoona. He ovat palestiinalaisia, jotka jäivät maahan juutalaisvaltion perustamisen jälkeen 1948.
Khaled tunnustaa, että rauhantoiveiden elättely käy koko ajan vaikeammaksi. Erityisen kovan iskun hän koki vuosi sitten lokakuussa, kun Israelin poliisi surmasi hänen rauhanleiritoverinsa Asel Aslehin.
Aselin kotikylässä Arrabessa asuvat Israelin arabit olivat lähteneet kaduille osoittamaan myötätuntoaan palestiinalaisten kansannousulle. Silloisten raporttien mukaan Israelin poliisi ampui mielenosoittajia kumiluodeilla, jahtasi heitä keppien kanssa oliivitarhoissa ja turvautui myös tuliaseisiin.
Kuolonuhreja oli 13, yksi heistä Asel, jota oli ammuttu kaulaan lähietäisyydeltä. Perheensä mukaan hän ei edes osoittanut mieltään, vaan seurasi tapahtumia.
"En pystynyt puhumaan juutalaisille sen jälkeen. Olin vihainen. Silloin menetin kaiken uskoni rauhaan", Khaled muistelee.
Intifadan kiihtyessä Asmaan palestiinalaiskylä joutui toistuvasti Israelin sotilaiden tulitukseen, sillä läheisessä Jeninin kaupungissa on tapahtunut useita palestiinalaisten itsemurhaiskuja.
Asmaan veli sai luodin jalkaansa kesken koulupäivän istuessaan pulpetissa. Asmaa kertoo, että Rauhan siemenet – leirillä olleista juutalaisnuorista Jael oli ainoa, joka soitti kysyäkseen hänen veljensä vointia.
"Halusin soittaa Asmaalle, mutta sitä ennen jouduin käymään itseni kanssa ankaran väittelyn. Pettäisinkö maani ottamalla yhteyttä ihmiseen, jota moni israelilainen nyt pitää 'vihollisena'? En tiennyt, mitä tehdä ja olin raivoissani itselleni", Jael kertoo.
Tämän kouluvuoden päättyessä Jael joutuu armeijaan, mikä ei ainakaan helpota hänen suhteitaan arabeihin. Israelin juutalaisille armeija on pakollinen. Arabeille se on vapaaehtoista, ja pyrkijät joutuvat kovaan syyniin.
Jael itse pitää armeijaan menoa luonnollisena: juutalaisena hänen on puolustettava maataan.
Asmaata asia huolestuttaa: "Pelkään, että se muuttaa Jaelin. Hän pukeutuu univormuun ja alkaa ajatella kuin sotilas. Hänellä on jatkuvasti ase kupeellaan."
Jaelin mukaan tutustuminen palestiinalaisiin on antanut hänelle uutta perspektiiviä ja kykyä ymmärtää ihmisiä, mutta samalla elämä on vaikeutunut.
"Israelilaiset kaverini pilkkaavat minua lapselliseksi, kun kerron heille palestiinalaisista ystävistäni. Heidän mielestään minä en ymmärrä, mitä todella tapahtuu. Joskus kaikki näyttää toivottomalta", Jael huokaa.
Hän myöntää, että väkivallan vuosi on vaikuttanut. "Huomaan katsovani arabeja epäluuloisesti miettien, kuka on seuraava itsemurhapommittaja. Olen pettynyt itseeni näiden tunteiden vuoksi, mutta en mahda asialle mitään."
Asmaa aikoo muuttaa ensi vuonna Yhdysvaltain Texasiin opiskelemaan. Hän odottaa elämänsä helpottuvan. "Nyt kyyhötämme kylässä Israelin sotilaiden vankina. Se ei ole mitään elämää. Juuri nyt rauha näyttää kaukaiselta haaveelta."
Kolmesta nuoresta ainoastaan Khaled jaksaa yhä uskoa, että heidän sukupolvensa voi muuttaa asioita.
"Nyt enemmän kuin koskaan meidän on työskenneltävä yhdessä rauhan puolesta. Arabi- ja juutalaispojilla on paljon yhteistä. Rakastamme kaikki jalkapalloa ja tyttöjä ja kaipaamme kipeästi rauhaa. Miksi sodimme keskenämme, kun meillä on samat päämäärät?" (Inter Press Service) .
