Lontoo, 06.05.98 (IPS) – Länsimaissa aviomiehen kuolema voi aiheuttaa naiselle jyrkän tulojen laskun ja joskus myös yhteiskunnallisen aseman heikkenemisen, mutta lainsäädäntö tai yhteiskunta ei varsinaisesti syrji leskinaisia. Kehitysmaissa leskeksi jäävä nainen sen sijaan voi menettää kaiken.
Kaikkialla maailmassa naisten leskeksi jääminen on yleisempää kuin miesten. Koska naisten elinikä on pitempi kuin miesten, useimmat naimisissa olevat naiset jäävät ennen pitkää yksin.
Britanniassa vuoden 1991 väestönlaskenta kertoi, että yli 65- vuotiasta naisista oli leskiä 43 prosenttia. Kehitysmaissa leskinaisten osuus saattaa nousta yli 70 prosenttiin vanhemmissa ikäluokissa. Luotettavia lukuja on tosin vaikea saada, sillä leskinaiset saatetaan sivuuttaa väestönlaskennassakin. Esimerkiksi afrikkalaisessa Zimbabwessa arvioidaan kuitenkin elävän 88 naispuolista leskeä 12 leskimiestä kohden.
Niin naisjärjestöt kuin kansainväliset avustusjärjestötkin tuntuvat omituisesti unohtavan leskinaiset. Heitä ei esimerkiksi mainita lainkaan Pekingissä 1995 pidetyn naisten maailmankonferenssin toimintasuunnitelmassa.
Monissa osissa maailmaa miehillä on ehdoton valta yli naisten elämän. Jos leskinaisten oikeuksista voi ylipäätään puhua, niitä loukataan tavan takaa ja tuskaa tuntematta. Intiassa ja Bangladeshissa käytetään leskinaisista puhuttaessa usein termejä, jotka tarkoittavat huoraa.
Aviomiehen kuolema syventää entisestään kuilua teollisuusmaan ja kehitysmaan naisen välissä. Perinteiset normit ja tabut, käyttäytymissäännöt ja perintölait – sekä tuhoisana uutuutena aids – voivat yhdessä muuttaa leskeyden painajaiseksi.
Kehitysmaissa naisen leskeys voi ensinnäkin alkaa erittäin varhaisella iällä. Monissa Afrikan maissa jopa 70 prosenttia tytöistä avioituu 19 ikävuoteen mennessä. Intiassa tyttöjen keskimääräinen naimisiinmenoikä on hiukan yli 14 vuotta.
Useimpien maiden laki kieltää nykyisin lapsiavioliitot, mutta perheet tekevät silti edelleen avioliittosopimuksia lapsistaan, joskus jopa ennen näiden syntymää. Nuoret neitsyet ovat myös kysyttyjä avioliittomarkkinoilla, koska heidän uskotaan synnyttävän poikia todennäköisemmin kuin varttuneempien naisten.
Sota ja väkivalta näyttää muuttuneen arkipäiväksi osassa Aasiaa, Latinalaista Amerikkaa ja Afrikkaa, mikä on kasvattanut tuntuvasti leskien määrää ja heidän ongelmiaan. Ugandassa arvioitiin 1991 olevan 200 000 leskinaista. Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa kerrotaan olevan yli 30 000 sotaleskeä, joiden on yritettävä hankkia elantonsa kerjäämällä, sillä ääri- islamilaiset Taleban-sissit ovat kieltäneet heiltä työnteon.
Maailmassa on yli 50 miljoonaa pakolaista, joista enemmän kuin 80 prosenttia on naisia ja lapsia. Leskeksi jääneiden tai miehistään eroon joutuneiden naisten on yhtäkkiä kannettava koko vastuu perheestään ja selvittävä esimerkiksi viranomaisten kanssa asioimisesta, josta heillä ei usein ole lainkaan kokemusta. Pelko joutumisesta raiskauksen, varkauden tai kiristyksen uhriksi ahdistaa pakomatkalla olevia naisia jatkuvasti.
Keskiamerikkalaisessa Guatemalassa armeija pyrkii jälleen ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Maassa ei ole enää poliittisia vankeja – vain ruumiita ja "kadonneita". Useimmat heistä ovat miehiä.
"Katoamiset" ovat kauheita myös uhrin omaisille. Niiden takana ovat turvallisuusjoukot tai puolisotilaalliset ryhmät, jotka sieppaavat uhrinsa ja kiduttavat näitä säälimättömästi. Tapauksille on vaikea löytää todistajia, koska silminnäkijät pelkäävät kokevansa saman kohtalon, jos avaavat suunsa.
Euroopassa mafian leskeksi jättämät naiset ottivat rohkean askelen ja todistivat rikollisjärjestöä vastaan, mutta saivat maksaa urheudestaan kalliisti.
Leskinaisten pahimpiin vihollisiin kuuluu immuunikatosairaus aids. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan tautia aiheuttavan HI-viruksen oli vuoteen 1994 mennessä saanut 18 miljoonaa aikuista ja miljoona lasta. Vuoteen 2000 tultaessa luvun pelätään nousevan 40 miljoonaan.
Aids on luonut uuden leskinaisten sukupolven, joka kantaa hiviä ja synnyttää sairauden periviä lapsia. Näiden naisten todennäköisenä kohtalona on kuolla nopeammin kuin aidsin saaneet miehet, koska naiset ovat yleensä aliravittuja, liiallisen työn rasittamia ja erittäin köyhiä.
Monissa Afrikan maissa leskeyteen liittyvät tabut ovat tehneet naisten elämän erityisen vaikeaksi. Koska leskinaisten ei odoteta solmivan uusia suhteita, heille ei ole tarjolla tarveydenhuoltoa, joka suojaisi aidsilta tai ei-toivotuilta raskauksilta. Monien kehitysmaiden perhesuunnitteluelimet eivät ota leskiä tai naimattomia naisia lainkaan huomioon.
Margaret Owen kirjoitti 1996 kirjan A World of Widows (leskien maailma), jossa hän kertoo, miten hölmistyneeltä eräs Kenian perhesuunnitteluyhdistyksen jäsen näytti, kun häneltä kysyttiin, tarjoaako järjestö palveluja leskille. Hänen mukaansa leskiä ei pidetty todennäköisinä suvunjatkajina.
Owen väittää, että jos leskinaisten taloudellinen asema turvattaisiin, he voisivat päättää itse tulevaisuudestaan. Hän on perustanut järjestön kehitysmaiden leskien aseman vahvistamiseksi. Se pyrkii muun muassa tarjoamaan tietoa asian parissa työskenteleville tutkijoille.
Nykyisin voimassa olevat kansainväliset lait ja sopimukset eivät estä leskinaisia nauttimasta täysiä ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Ongelma on vain siinä, että YK:n sopimuksiin ei sisälly keinoja, joilla niiden rikkojia voitaisiin rangaista.
Pääsyy leskinaisten aseman ankeuteen monin paikoin on kuitenkin se, että he – maansisäisten pakolaisten tavoin – putoavat läpi turvaverkkojen silmukoista. Kukaan ei ota nimenomaista vastuuta heidän hyvinvoinnistaan: eivät kehitys- ja terveydenhuoltohankkeet, hallitukset, naisliikkeet tai aids- ohjelmat.
Vaikka kansainvälisiä järjestöjä ja kansalaisryhmiä toimii miltei kaikilla elämän alueilla ja tietoisuus ihmiselämän ongelmista on laaja-alaista, leskinaiset ovat edelleen näkymättömiä. (Inter Press Service) *Caroline Moorehead on ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut kirjoittaja ja BBC:n Human Rights, Human Wrongs -ohjelman tuottaja. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
