M'xico, 15.04.98 (IPS) – Äskettäin tekemäni matka Meksikon Chiapasin osavaltioon oli raskas kokemus, mutta elätän siitä huolimatta yhä toivetta konfliktin rauhanomaisesta ratkaisusta. Sen tulisi hyödyttää Chiapasin asukkaita ja kaikkia meksikolaisia, mutta eritoten alueen alkuperäisväestöä.
Zapatistien kansallinen vapautusarmeija (EZLN) -niminen sissiliike nousi vuoden 1994 alussa kapinaan vaatien oikeuksia Etelä-Meksikossa sijaitsevan Chiapasin köyhille intiaaneille ja pientalonpojille.
Jo yli neljä vuotta jatkuneen konfliktin osapuolet varoittelevat, että tien sulkeminen neuvotteluratkaisulta uhkaa johtaa yhteenoton kiihtymiseen ja pitkittymiseen.
Vaikka osapuolet ajattelevat asioista eri tavoin, kaikki ovat valitettavan yksimielisiä siitä, että Chiapasin väkivaltaisuudet ovat vaarassa laajeta. Monilla alueilla tilanne on äärimmäisen jännittynyt, ja pieninkin tekosyy saattaa sytyttää kipinän, josta leviää ennennäkemätön tragedia. Jännitystä lisää armeijan voimakas läsnäolo, joka myös kasvattaa väkivallan pelkoa.
Vieraillessani Chiapasissa maaliskuun lopulla kuuntelin tarkasti kaikkia konfliktin osapuolia ja heidän näkemyksiään rauhan mahdollisuuksista. En ollut siellä välittäjänä, mutta en pelkkänä tarkkailijanakaan. Menin Chiapasiin, koska Nobelin rauhanpalkinnon saajana olen sitoutunut etsimään neuvotteluratkaisuja konflikteihin. Lisäksi tehtäväni YK:n koulutus- ja kulttuurijärjestön Unescon hyvän tahdon lähettiläänä edellyttää, että edistän ja rakennan rauhanomaista kulttuuria.
Mutta kaikista titteleistä ja velvollisuuksista huolimatta menin Chiapasiin ennen kaikkea intiaaninaisena ja -äitinä. Tunnen voimakasta yhteenkuuluvuutta siellä eläviin maya-sisariini ja -veljiini. Chiapasin intiaaninyhteisöt elävät äärimmäisen köyhyyden ja syrjäytymisen kurimuksessa. Meidän kaikkien tulisi tuntea tuskaa sen vuoksi. Tilanne on entisestään pahentunut neljän viime vuoden aikana, ja erityisesti niiden 15 000 ihmisen osalta, jotka sota on ajanut kotiseudultaan.
Kaikkien osapuolten edustajat, joiden kanssa olin puheissa, ilmaisivat halukkuutensa vuoropuheluun ja neuvotteluihin. Kukaan ei kannattanut sotaa ja voimankäyttöä ratkaisukeinona.
Yhteydet ovat kuitenkin tyystin poikki konfliktin osapuolten väliltä, eikä neuvotteluja ole käyty yli puoleentoista vuoteen. Pääosapuolet ovat Meksikon hallitus ja zapatistien EZLN. Cocopa- nimellä kutsuttu rauhankomissio muodostuu eri osapuolen edustajista, joista kukaan ei näytä olevan valmis myönnytyksiin parantaakseen neuvotteluilmapiiriä.
Kaikella kunnioituksella minusta tuntuu, että tietyt osapuolet ovat unohtaneet, että vuoropuhelu on keino tai väline, eikä lopullinen päämäärä. Nyt neuvotteluissa ei päästä edes alkuun, kun osapuolet eivät suostu tinkimään piiruakaan tavoitteistaan.
Suurin uhka rauhalle lienevät paikallisiin napamiehiin ja poliitikkoihin kytköksissä olevat aseelliset ryhmät, jotka saavat toimia rankaisematta. Ne uhkailevat ja häiritsevät kyliä jatkuvasti levittäen terrorillaan epävarmuutta ja pelkoa.
Historia on osoittanut, että monissa paikoissa tällaiset joukkiot voivat ryöstäytyä irti kaikesta valvonnasta ja synnyttää vaikeasti suitsittavan väkivallan kierteen. Puolisotilaallisten joukkojen voiman ja vallan kasvu on erityisen huolestuttavaa.
Lehdistössä ja muualla on esitetty epäilyksiä Chiapasissa välittäjän roolin omaksuneiden ryhmien kyvyistä. Niihin kuuluu Cocopan ohella piispa Samuel Ruizin johtama Conai. Välittäjät ovat kuitenkin antaneet määrättömän arvokkaan panoksen yrityksille ratkaista konflikti.
Sovintoyritysten onnistumisen olennainen ehto on, että kaikki puolisotilaalliset ryhmät riisutaan aseista ja kaikki mihin tahansa rikoksiin syyllistyneet vedetään oikeuteen. Se on ainoa keino korjata sosiaalinen rakenne, jonka veljien väliset ristiriidat ovat repineet hajalle. Ristiriidat ovat seurausta vuosisatoja jatkuneesta intiaanien epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja halveksunnasta.
Epäluulo ja epäily ovat juurtuneet syvään ja levinneet laajalle intiaaninyhteisöissä. Alkuperäisasukkaisiin kautta vuosisatojen kohdistetut petokset, valheet ja likaiset temput ovat luonnollisesti aiheuttaneet sen, että he suhtautuvat epäluuloisesti kaikkiin asioitaan koskeviin lausuntoihin.
Siksi on välttämätöntä keskustella intiaaniyhteisöjen kanssa jokaisesta heitä koskevasta laillisesta ja poliittisesta aloitteesta. On äärettömän huolestuttavaa, että intiaanit on syrjäytetty keskustelusta, joka koskee heidän tulevaisuutensa kannalta olennaisia lakeja ja uudistuksia.
Jälleen kerran muut pohtivat, mikä on hyväksi tai pahaksi alkuperäisasukkaille, vaikka heidän tulisi saada itse suunnitella omaa tulevaisuuttaan.
Chiapasin-vierailuni aikana sain toiveita herättävimmät viestit ryhmiltä, jotka ovat sanoutuneet tiukasti irti väkivallasta ja korostavat sen sijaan sovinnon merkitystä niin perheenjäsenten, naapureiden kuin kyläläistenkin kesken. Nämä ihmiset kieltäytyvät sitomasta lapsiaan yhteisöjä jakavaan vastakkainasetteluun, joka ikuistaa traagisen koston ja väkivallan kierteen.
Sain vahvimman vakuutuksen sovinnon ja rauhan mahdollisuudesta Chiapasissa Actealissa, jossa puolisotilaalliset joukkiot toteuttivat talonpoikien joukkomurhan joulukuussa. Actealin lesket, orvot ja muut asukkaat vakuuttivat minut rakkaudestaan elämään.
Tarvitaan kaikkien konfliktin osapuolten yhteistyötä, jotta Chiapasin järjetön väkivalta saadaan loppumaan ja sen toimeenpanijat pannaan vastuuseen teoistaan.
Osapuolten pitäisi pikaisesti joustaa ehdoistaan sen verran, että neuvottelut saataisiin uudelleen käyntiin. Hyvän tahdon ja luovuuden avulla voidaan löytää uusia teitä rauhaan.
Jos vuoropuhelua ei synny, Actealin murhenäytelmä saattoi olla alku barbarismin kierteelle, jossa intiaanit maksavat verellään neuvottelijoiden tinkimättömyyden. (Inter Press Service) * Guatemalan maya-intiaaneihin kuuluva Rigoberta Menchu sai Nobelin rauhanpalkinnon 1992 ja toimii nykyisin Unescon hyvän tahdon lähettiläänä. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
