Islamabad,, 27.12.96 (IPS) – Läntinen Aasia muodostaa strategisesti tärkeän alueen, joka ulottuu Israelista Intiaan. Sillä on tärkeä rooli myös ulkopolitiikassa, jota Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja hänen toisen kautensa hallitus ryhtyvät toteuttamaan.
Yhdysvaltain ulkopoliittinen kiinnostus on tietenkin maailmanlaajuista, ja loppuvuodesta 1996 Afrikassa ja Bosniassa ilmeni paljon huomiota vieviä häiriöitä. Länsi-Aasia on kuitenkin alue, jossa kohtaavat lännen tärkeimmät strategiset huolenaiheet: islamilaisen "fundamentalismin" ja Iranin pitäminen aisoissa, öljyn saannin turvaaminen, joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen, palestiinalaisten rauhoittelu sekä vientikaupan lisääminen öljymaihin.
Yksi Clintonin ensimmäisistä lausunnoista hänen toisen kautensa varmistuttua koski ulkoministeri Warren Christopherin eroa. Tämä oli toiminut Yhdysvaltain Länsi-Aasian -politiikan pääarkkitehtina. On sääli, jos uusi ulkoministeri Madeleine Albright jatkaa samaa linjaa, jonka keskeiset käsitteet ovat "terrorismi, ääriliikkeet ja fundamentalismi".
Clintonin ensimmäisellä presidenttikaudella hänen politiikkaansa Länsi-Aasiaan ja islaminuskoon liittyvissä asioissa ohjasi kolme päätekijää:
– Israelin turvallisuusetujen edistäminen ja suojeleminen rauhanprosessin avulla.
– Iranin eristäminen ja sen vaikutusvallan heikentäminen hamas- ja hizbollah-järjestöissä.
– Sen estäminen, että mikään muslimimaa saisi ydinaseen tai vahvistaisi ohjuskapasiteettiaan.
Toisella kaudellaan Clintonilla on vastassaan muuttunut Länsi-Aasia, jossa hänen ensimmäisen kautensa strategisia tavoitteita ei ole täysin toteutettu:
Venäjän armeija kärsi tappion Tshetsheniassa. Bosnia pysyi muslimien hallinnassa, mikä johtui paljolti Pakistanin, Iranin, Turkin, Saudi-Arabian ja Malesian salaisesta tuesta. Molemmat tapahtumat ovat rohkaisseet muslimimaita.
Vaikka Turkki on maallinen valtio ja Naton jäsen, sillä on nyt islamisti Najamuddin Erbakanin johtama koalitiohallitus. Hän pitää yllä maansa perinteisiä suhteita länteen, mutta on samalla lähentänyt Turkkia islamilaiseen maailmaan.
Yhdysvaltain ponnisteluista huolimatta Iran on kehittänyt strategisia taloussuhteita Keski-Aasian maihin, kuten Turkmeniaan, jolle se tarjoaa myös pääsyn merelle rautatieyhteyden kautta.
Pakistan ja Intia kieltäytyivät Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta allekirjoittamasta kaiken kattavaa ydinkoekieltosopimusta. Lisäksi Yhdysvaltain politiikan kannalta avainasemassa olevissa valtioissa, Intiassa ja Israelissa, on molemmissa uusi hallitus, johon Washingtonilla on vähemmän valtaa kuin edelliseen.
Yhdysvaltain vastustuksesta huolimatta Israeliin nimitettiin Benjamin Netanjahun johtama oikeistohallitus, joka piittaa Yhdysvaltain painostuksesta edeltäjäänsä vähemmän.
Intian koalitiohallitus on puolestaan kansallismielisten, vasemmistolaisten ja kommunistien yhteenliittymä. Intian ulkoministeri on sosialisti ja sisäministeri kommunisti.
Yhdysvaltain tärkeissä Lähi-idän liittolaismaissa Egyptissä ja Saudi-Arabiassa hallitukseen kohdistuu kovia kotimaisia muutospaineita. Lisäksi Irakin Saddam Hussain istuu yhä valtaistuimella ja pystyy ajoittaiseen häiriköintiin. Toinen vastarannan kiiski on Syyrian presidentti Hafez al-Assad, joka torjuu edelleen kompromissit Israelin kanssa.
Clintonin ensimmäisellä kaudella Yhdysvaltain Lähi-idän strategian kulmakivi oli rauhansopimus Israelin ja Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n kesken. Prosessi on nyt kuitenkin uhan alla. Sitä vastustavat kovan linjan juutalaispoliitikot, joita on mukana Netanjahun hallituksessakin, sekä hamasin ja hizbollahin kaltaiset islamistien radikaaliryhmät. Ne torjuvat Jasser Arafatin sovinnollisen politiikan.
Jopa Arafatin ulkoministeri Faruk Kaddoumi näyttää olevan eri mieltä pomonsa kanssa. Vieraillessaan syksyllä Pakistanissa Kaddoumi kehotti isäntämaataan pidättäytymään tunnustamasta Israelia. Hänen mukaansa tunnustaminen vain vahvistaisi Israelin ylimielisyyttä arabeja kohtaan. Kaddoumi vertasi Arafatia uimariin, "joka on hypännyt jokeen, mutta ei osaa uida".
Clintonin uusi hallitus näyttää tajunneen, että sen täytyy arvioida uudelleen näkemyksiään alueen rauhan ja vakauden avainkysymyksissä.
Washingtonissa kasvaa erityisesti tarve uudistaa maan Iranin- politiikkaa, jota monet asiantuntijatahot ovat viime aikoina arvostelleet. Nixonin nimeä kantava tutkimuslaitos on asettanut 30-jäsenisen asiantuntijatyöryhmän hahmottelemaan uutta linjaa, joka on määrä esitellä huhtikuussa 1997.
Myös Yhdysvaltain Afganistanin-politiikka kaipaa uudistamista. Afganistania ei pidä nähdä pelkkänä nappulana valtapelissä, joka tähtää Iranin vaikutusvallan vähentämiseen. Juuri näin asiaan suhtauduttiin Yhdysvaltain ensi reaktioissa, kun taleban-sissit valtasivat Kabulin.
Yhdysvaltain tulisi etsiä ratkaisua Afganistanin sisällissotaan, joka horjuttaa vakautta koko Keski-Aasiassa. Talebanin kaltaisten vastenmielisten suosikkien tukeminen vain siksi, että ne ovat Irania vastaan, pitäisi lopettaa. Ongelmaa tulisi lähestyä monenkeskisestä näkökulmasta YK:n tapaan.
Yhdysvaltain ei tarvitsisi pelätä alueellista taloudellista yhteistyötä, joka yhdistää Keski-Aasian tasavaltoja niiden islamilaisiin etelänaapureihin. Keski-Aasian maiden yhteyksiä niiden luonnollisiin yhteistyökumppaneihin, kuten Pakistaniin, Iraniin, Afganistaniin ja Turkkiin pitäisi pikemminkin rohkaista, sillä se auttaa tasavaltoja irti neuvostoaikaisista talouden ja politiikan kytköksistä.
Hyvin harvat Yhdysvaltain presidentit saavat vastaavan tilaisuuden, joka antaa Clintonille nyt mahdollisuuden muotoilla toisella kaudellaan uutta, entistä myönteisempää asennetta muslimimaita kohtaan. Suuri haaste Clintonille on kuitenkin Washingtonin vahva Israelia tukeva ryhmä, joka tuntuu sanelevan Yhdysvaltain ulkopolitiikan läntisessa Aasiassa. (Inter Press Service) * Mushahid Hussain on arvostettu pakistanilainen toimittaja ja kommentaattori.
