Honolulu,, 06.11.95 (IPS) – Jokaisen Naton tulevaisuutta koskevan suunnitelman on otettava huomioon se tosiseikka, että Euroopan turvallisuusongelmat voidaan ratkaista vain loiventamalla olemassaolevia vastakkainasetteluja – ei syventämällä niitä.
Eurooppa on todennäköisesti maanosista kaikkein sotaisin. Kuten Balkanin tapahtumat osoittavat, ikiaikainen jakolinja katolilaisten ja ortodoksien välillä Euroopassa näyttää yhä määrittelevän, kuka on ongelma ja miten se ratkaistaan.
Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton ensimmäinen sotilaallinen operaatio sitten järjestön perustamisen 1949 oli suunnattu Bosnian serbejä vastaan, toisin sanoen ortodoksikristittyjä vastaan. Naton eurooppalainen tukijalka, Länsi-Euroopan unioni (WEU) soitteli toista viulua Naton Bosnian operaatiossa. Samoin tapahtui Persianlahdella islaminuskoisen Irakin vastaisessa operaatiossa.
Sen sijaan katolilaisia kroaatteja vastaan ei ole ryhdytty toimiin, vaikka he ovat toteuttaneet määrätietoisesti suunnitelmaansa Suur-Kroatiasta.
Johtopäätös on ilmeinen: Naton, WEU:n tai Euroopan unionin laajeneminen kohti Euroopan ortodoksista tai islamilaista osaa on provokaatio, joka voi paisuttaa Jugoslavian konfliktin koko Euroopan mittaan. Samalla se jakaisi maat länsimielisiin ja lännen vastaisiin osiin. Ortodoksisen Kreikan ja islamilaisen Turkin jäsenyys Natossa vain terävöittää jakoa.
Saksalla on nykyisin keskeinen rooli Natossa, WEU:ssa ja EU:ssa, ja Jugoslavian tapahtumia voidaan paljolti pitää toisen maailmansodan jatkona. Saksalla on samat ystävät ja viholliset kuin silloinkin.
Enimmän osan kuluvaa vuosituhatta Saksa on lukenut siitä itään ja kaakkoon olevat alueet omaan "vaikutuspiiriinsä", ja se on myös pyrkinyt laajentumaan siihen suuntaan. Siksi kaikki laajeneminen itään herättää henkiin muistot aiemmista tapahtumista. Se jakaisi alueen maat Saksaan myönteisesti ja kielteisesti suhtautuviin leireihin.
Itäisen Euroopan katolisiin/protestanttisiin maihin – Puolaan Tshekkiin, Slovakiaan, Unkariin sekä Liettuaan, Latviaan ja Viroon – kohdistuneet viimeiset sortoaallot tosin olivat tsaristisen ja bolshevistisen Venäjän toimeenpanemia eivätkä Saksan. Pitkän ajan perspektiivi on kuitenkin olennaisin.
Otetaan esimerkiksi Puola. Silloin kun sekä Saksa että Venäjä ovat heikkoja, Puola laajenee. Kun Saksa on vahva ja Venäjä heikko, Puola liikkuu itäänpäin. Kun Venäjä on voimakas ja Saksa heikko, Puola liikkuu länteen. Kun molemmat ovat vahvoja, Puola katoaa.
Juuri nyt Saksa on vahva ja Venäjä heikko. Saksan historiallinen kiinnostuksen kohde on tietenkin saada takaisin Puolalle menetetyt Sleesian ja Pommerin maakunnat sekä Itä- Preussi, joka on jaettu Venäjän ja Puolan kesken.
Puolan liittyminen Nato/WEU/EU:hun voisi mahdollistaa sen ilman, että ainuttakaan sotilasta pitäisi liikuttaa. Tarvittaisiin vain runsaasti saksalaisia sijoituksia alueelle ja myöhemmin kansanäänestys. Samanlaiset kaavailut voivat koskea myös Tshekille kuuluvaa Sudeettimaata sekä Baltian maita.
Maalaako Saksa Venäjästä viholliskuvaa salatakseen omat aikeensa? Sellainen strategia kärjistäisi ikivanhoja konflikteja entisestään ja johtaisi miltei väistämättä suursotaan. Saksalaisten on kuitenkin vaikeata vastustaa alueellisia houkutuksia, kun heidän pääkaupunkinsa Berliini sijaitsee vain 60 kilometrin päässä Itä-Euroopasta.
Kylmän sodan aikainen geopoliittinen tasapaino tarjoaa ohjeellisen mallin nykypäivän Euroopalle: Suomi, Ruotsi, Itävalta, Sveitsi ja Jugoslavia eivät kuuluneet Natoon ja muodostivat siten hyödyllisen puolueettoman puskurin idän ja lännen väliin. Tuolta alueelta nousi myös tärkeitä rauhan rakentajia kuten Urho Kekkonen, Olof Palme ja Bruno Kreisky.
Luonnollinen ratkaisu nykyisiin turvallisuusongelmiin olisi tehdä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöstä (Etyj) Euroopan alueen YK, mutta ilman turvallisuusneuvostoa, joka suojelee veto-oikeutta nauttivia suurvaltoja.
Etyj tarjoaa ensimmäisen luokan jäsenyyttä kaikille maille toisin kuin Nato, joka tarjoaa täysjäsenyyttä katolisille/protestanttisille maille ja muille toisen luokan asemaa – rauhankumppanuutta ja vastaavaa – tai ei mitään.
Valtavalla sotavoimalla varustetun Naton laajentuminen kattamaan Venäjän (tai yleisemmin ortodoksisen ja islamilaisen Euroopan) on mahdotonta. Ellei muuten niin ainakin siksi, että se veisi liittoutuman uudelle jakolinjalle eli Itä-Aasian maiden rajoille. Ne voisivat vastareaktiona perustaa oman sotilasliittonsa.
Paras ratkaisu olisi Naton hajottaminen. Toiseksi paras olisi nykytilan säilyttäminen: ei laajenemista, pääpaino muiden järjestöjen lujittamisessa sekä erityisesti konfliktien ratkaisussa ja rakenteiden luomisessa rauhanomaiselle kulttuurille. Kolmas vaihtoehto olisi Naton laajeneminen koko Eurooppaan.
Pahin vaihtoehto olisi Naton laajeneminen kuilun partaalle, jonka yli ei oikeasti mene siltaa. Varsinkin kun kummallakin puolella on kenraali pyrkimässä presidentiksi: Colin Powell Yhdysvalloissa ja Aleksandr Lebed Venäjällä. (Inter Press Service) * Johan Galtung toimii rauhantutkimuksen professorina Havaijin yliopistossa ja Euroopan rauhanyliopistossa. Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
