Bujumbura,, 14.08.95 (IPS) – Kalliiden asuintalojen ympärille pystytetään korkeita suojamuureja keskiafrikkalaisen Burundin pääkaupungissa. Samaan aikaan köyhien kortteleissa tapetaan ihmisiä ja hajotetaan taloja päivittäin.
Kaksi vuotta jatkunut etnis-poliittinen väkivalta on lakkauttanut Bujumburan yöelämän, sillä ulkonaliikkumiskielto alkaa iltayhdeksältä. Silloin itsepuolustusjoukot kasaavat kivistä, tukeista ja autonromuista tiesulkuja asuinalueille johtaville väylille. Jokainen sisäänpyrkijä joutuu tiukkaan kuulusteluun.
Matkustamista pääkaupungin ulkopuolelle ei suositella. Vaikka suurin osa maaseudusta on nyt rauhallista, Bujumburan ympäristössä ja eräissä pohjoisissa maakunnissa saattaa joutua väijytykseen.
Burundilaiset yrittävät elää normaalia elämää, vaikka liikkuminen on vaikeaa kuoppaisilla teillä ja sotilaiden näkyvä läsnäolo kiristää tunnelmaa.
Hotellissa työskentelevä Nicephore kertoo, että hänellä ei ole vaikeuksia palata kotiin ulkonaliikkumiskiellon alkamisen jälkeen. Tiesulkujen miehittäjät tuntevat yötyöläiset ja päästävät nämä kulkemaan.
Toimittajan työtä tekevä Pierre tietää, minne ei kannata mennä, jos kuuluu "väärään" etniseen ryhmään. Hän kertoo yrittävänsä raportoida tilanteesta lietsomatta ristiriitoja.
"Onnittelen itseäni joka päivä siitä, että olen vielä elävien kirjoissa", Pierre sanoo. Kaikki hänen isänpuoleiset sukulaisensa tapettiin Burundin kriisin ensipäivinä 1993.
Kaksi vuotta leimahdelleessa Burundin konfliktissa on kyse valtataistelusta, jota käyvät pääasiassa hutuja edustava Burundin demokraattinen rintama (Frodebu) ja tutsien Kansallisen edistyksen liitto (Uprona). Burundin väestöstä 85 prosenttia on hutuja ja 15 prosenttia tutseja.
Ihmisoikeusasioihin erikoistunut asianajaja Paul pelkää olevansa haluttua riistaa konfliktin kummallekin osapuolelle, koska hänen järjestönsä on tuominnut väkivaltaisuudet ja niitä provosoivat poliitikot. Lakimies on kokenut katkerasti maansa tilanteen muuttumisen. Kun hän vuonna 1992 palasi ulkomailta opiskelemasta, Burundin tulevaisuus näytti vielä valoisalta: talous kasvoi vakaasti ja monipuoluevaaleja valmisteltiin.
Jatkuva väkivalta ja ajoittaiset joukkomurhat ovat olleet kuuden miljoonan asukkaan Burundissa arkipäivää lokakuusta 1993. Tuolloin maan ensimmäinen hutupresidentti Melchior Ndadaye ja muita vaaleilla valittuja johtajia murhattiin vallankaappausyrityksessä. Seuranneissa etnis- poliittisissa väkivaltaisuuksissa on tapettu arviolta 100 000 ihmistä.
Yliopiston professorina toimiva Jean-Baptiste palasi äskettäin lyhyeltä matkalta ja sai kuulla, että hänen tyttöystävänsä oli tutsiopiskelijoiden joukossa, joka teurastettiin yliopistoalueella.
Useimmat hutuopiskelijat olivat lähteneet pakoon sen jälkeen, kun joukko heidän tovereitaan murhattiin aiemmin. Jean-Baptisten mukaan yliopisto yritetään pitää toiminnassa, koska siellä pelätään, että tuhansien opiskelijoiden lähettäminen kotiin vain kiihdyttäisi konfliktia näiden kotiseudulla.
Jean-Baptiste puhuu useimpien burundilaisten tavoin haikeana entisajoista. Silloin hutut ja tutsit asuivat sekaisin samoilla aluiella. Kahvilat ja ravintolat olivat täynnä iloisia ihmisiä. Maa kehittyi nopeasti, varsinkin verrattuna naapureihinsa Zaireen tai Ruandaan.
Burundin puhelinverkosto toimii edelleen. Hotellit ja ravintolat ovat hyviä. Monet burundilaiset puhuvat oman kielensä kirundin lisäksi ranskaa, swahilia ja jopa englantia.
Osa asuinalueista on kuitenkin muuttunut aavekaupungeiksi. Esimerkiksi Kanyoshassa hutut ajoivat ensin tutsit tiehensä ja hajottivat heidän kotinsa. Sitten tutsien hallinnassa oleva armeija hääti alueelta jäljelle jääneet asukkaat sanoen, että äärihutut käyttivät sitä tukikohtanaan.
Frodebun johtoon kuuluva Juvenal asuu sotilaiden vartioimassa huvilassa. Hänen talonsa on täynnä hutuperheitä, jotka pakenivat ääriainesten ja armeijan yhteenottoja.
Juvenal sanoo Burundin nykyisen kriisin juurien ulottuvan maan itsenäistymiseen Belgian vallasta 1962. Hänen mukaansa tilanteesta ei pitäisi antaa sellaista kuvaa, että burundilaiset ovat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Kärsimyksen syyt ovat syvällä historiassa.
Etnisiä väkivaltaisuuksia leimahteli Burundissa 1965, 1972 ja 1988. Tuolloin maata johtivat tutsidiktaattorit ja heitä totellut armeija kukisti oikeuksiaan peränneiden hutujen kapinat raa'asti. Kummankin väestöryhmän kiihkomieliset löytävät menneisyydestä kylliksi aiheita katkeruuteen ja kostonhimoon.
Presidentti Ndadayen murha kolme kuukautta hänen valintansa jälkeen jätti valtaan heikon Frodebun ja Upronan yhteishallituksen. Koska hutujen Frodebu on johtava hallituspuolue, tutsivoittoinen armeija ei luota hallitukseen. Toisaalta myös äärihutut pitävät ministereitään perttureina, koska he jakavat vallan tutsien kanssa.
Katolisen avustuspalvelun Dimitri Lascaris murhattiin Burundissa toukokuussa, minkä jälkeen maassa toimivat auttajat ovat tulleet entistä varovaisemmiksi. Kansainvälisille järjestöille on tärkeää pyrkiä tasapuolisuuteen, jotta kumpikaan etnis-poliittinen ryhmä ei voi syyttää niitä syrjinnästä. Ainoastaan kansainvälinen punainen risti pystyy yhä toimimaan kaikilla Burundin alueilla. (Inter Press Service)
