Taliban pidätti Susanin neljä kuukautta vallanvaihdon jälkeen. Susan vietti puolitoista vuotta vankilassa, jossa häntä kidutettiin ja pahoinpideltiin. Hänen rikoksensa oli työ poliisina, jota uusi hallinto piti vihollisen työnä.
Kabul, Afganistan 13.6.2026 (IPS) Susan muistaa päivän, jolloin kaikki muuttui. 15. elokuuta 2021 hän lähti töihin kuten ennenkin. Saapuessaan poliisilaitokselle hän kuuli, että Taliban oli saapunut Kabuliin. Uutinen levisi hetkessä, paniikki valtasi kaupungin ja ihmiset kiirehtivät koteihinsa. Susan hyvästeli työtoverinsa ja käveli kauhuissaan kotiin.
Susan oli liittynyt Afganistanin kansallisiin poliisivoimiin vuonna 2018, yhdessä monien muiden naisten kanssa. Hän oli saanut Turkissa puolen vuoden sotilaskoulutuksen, joka kuului Afganistanin sisäministeriön tasa-arvohankkeisiin. Maan silloinen hallitus pyrki lisäämään naisten määrää poliisivoimissa ja tarjosi koulutusta kansainvälisten järjestöjen tuella. Tavoitteena oli vahvistaa naisten asemaa ja avata heille uusia uramahdollisuuksia.
Naispoliisit tiesivät ammatin olevan vaativa. Työ merkitsi jatkuvaa kamppailua ennakkoluuloja vastaan, ja he kohtasivat lähes päivittäin loukkauksia, vähättelyä ja kunnioituksen puutetta.
Susan viihtyi työssään, jossa koki auttavansa perhettään ja maataan. Hän työskenteli miespuolisten kollegojensa kanssa sekä Kabulissa että eri puolilla maata.
Afganistan muuttui nopeasti. Ihmisillä oli uskoa tulevaisuuteen, ja erityisesti nuori sukupolvi teki määrätietoisesti töitä paremman elämän rakentamiseksi.
”Emme ehtineet pelätä Talibanin paluuta,” Susan sanoo.
Taliban nousi kuitenkin valtaan nopeammin kuin kukaan olisi voinut odottaa.
Kotietsintä paljastaa Susanin
Susanin saavuttua asemalta kotiin hänen äitinsä pyysi lapsiaan lähtemään Afganistanista mahdollisimman nopeasti. Hän oli elänyt Talibanin ensimmäisen valtakauden aikana ja tiesi, mitä vallanvaihdos voisi merkitä. Susanin lisäksi yksi hänen veljistään ja yksi siskoistaan työskenteli oikeusministeriössä, mikä lisäsi koko perheen vaaraa.
Seuraavana päivänä perhe yritti päästä Kabulin lentokentälle. Ihmisiä oli kuitenkin niin paljon, ettei kentälle enää päässyt.
”Pyysimme apua amerikkalaisilta ja ranskalaisilta virkailijoilta, mutta he eivät päästäneet meitä kentälle.”
Perhe odotti lentokentän ulkopuolella useita päiviä. Lopulta heidän oli palattava kotiin.
Koska naapurustossa tiedettiin Susanin olleen poliisi, perhe muutti Kabulin länsiosasta kaupungin pohjoisosaan toivoen, ettei heidän taustansa paljastu.
Noin neljä kuukautta Talibanin valtaannousun jälkeen järjestö alkoi talo talolta etsiä entisen hallinnon virkamiehiä ja turvallisuusjoukoissa työskennelleitä.
Susan ja hänen sisaruksensa hävittivät kaikki työhönsä liittyvät asiakirjat, todistukset ja valokuvat. Susanin henkilökortti unohtui kuitenkin lakikirjan väliin.
”Meillä oli kirjahylly täynnä kirjoja, ja me kaikki luimme iltaisin. Minä luin usein lakikirjoja.”
Eräänä kylmänä ja sateisena iltana juuri ennen pimeän tuloa Talibanin edustajat saapuivat talolle. Vuokraisännän poika päästi heidät sisään, ja perheenjäsenet käskettiin odottamaan pihalla.
Lähes kaksituntisen etsinnän aikana Taliban penkoi asunnon perusteellisesti ja heitti kirjat lattialle. Lopulta Susanin henkilökortti löytyi lakikirjan välistä.
Susanin veli yritti estää sisarensa viemisen ja tarjoutui lähtemään tämän sijasta. Taliban ei suostunut. Tilanne kärjistyi nopeasti, ja taistelijat alkoivat hakata veljeä kiväärinperillä ja potkia häntä. Veljen kasvot peittyivät vereen.
Tässä kohtaa Susan keskeyttää kertomuksensa. Hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä ja ääni alkaa väristä.
”Olin kauhuissani. Pelkäsin veljieni, äitini ja siskojeni puolesta. Sanoin itselleni, että nyt en voi pelätä. Minun pitää olla vahva, jotta perheeni ei kärsi.”
Susan astui esiin.
”Minä olen Susan.”
Äiti aneli Talebanilta, ettei tytärtä vietäisi pois. Siskot itkivät. Veli yritti rohkaista sisartaan:
”Susan, älä pelkää. Olemme kanssasi. Pääset pian kotiin.”
Kuukausi tiedustelupalvelun käsissä
Susan vietiin ensin paikalliselle poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Taliban vaati häntä luovuttamaan aseensa ja kertomaan entisten työtovereidensa osoitteet. Susan vastasi jättäneensä aseensa työpaikalle eikä tiennyt työtovereidensa osoitteita.
Muutaman tunnin kuluttua hänelle laitettiin käsiraudat, silmät peitettiin ja hänet siirrettiin tiedustelupalvelun tiloihin.
Kuulustelijat väittivät hänen piilottelevan asettaan ja uhkasivat koventaa rangaistusta, ellei hän luovuttaisi sitä.
”Minulla ei ole asetta, joten en voi antaa sitä teille. Vaikka tappaisitte minut, minulla ei olisi asetta.”
Susan puhui totta, sillä hän ei ollut ehtinyt hakea työpaikaltaan edes omia tavaroitaan Talibanin vallattua Kabulin.
”Kabulin luhistumisen päivänä olimme niin peloissamme, että pääsimme hädin tuskin itse kotiin.”
Seuraavan kuukauden Susan vietti tiedustelupalvelun tiloissa. Häntä kidutettiin päivin ja öin. Häntä hakattiin kiväärinperillä, kaapeleilla ja nyrkeillä, potkittiin ja pidettiin käsiraudoissa. Ruokaa ja vettä annettiin vain kerran vuorokaudessa.
”Koko vartaloni oli täynnä mustelmia ja haavoja. Jalkoja ja selkää särki.”
Perhe ei saanut koko aikana mitään tietoa hänen kohtalostaan.
”Ajattelin heitä koko ajan, erityisesti äitiäni.”
Vähitellen kipu ja pelko turruttivat sekä kehon että mielen.
”Tuntui, että olin kuolemassa. Mutta aina kun ajattelin perhettäni, palasin elämään.”
Susan kertoo, ettei ollut ainoa. Samoissa tiloissa pidettiin vangittuina myös muita naisia ja tyttöjä, joita kidutettiin samalla tavoin.
Viiden minuutin puhelu toi toivon
Kuukauden kuluttua, kun asetta ei löytynyt eikä sitä koskevia todisteita saatu, Susan siirrettiin Kabulin Pul-e-Charkhin vankilaan.
Vankilassa oli paljon naisia ja tyttöjä. Pahoinpitelyt olivat harvinaisempia kuin tiedustelupalvelun tiloissa, mutta olosuhteet pysyivät ankarina.
”Päivät ja yöt kuluivat. Rukoilin koko ajan Jumalaa, jotta saisin yhteyden perheeseeni.”
Eräänä yönä Susan kärsi kovista kivuista. Käytävällä päivystänyt vanginvartija pysähtyi hänen luokseen, ja Susan kertoi ikävöivänsä perhettään. Hän mainitsi myös olleensa kuukauden ajan kidutettavana tiedustelupalvelun tiloissa.
Vartija kuunteli hiljaa ja poistui sanaakaan sanomatta. Susan pelkäsi puhuneensa liikaa.
Noin tunnin kuluttua vartija kuitenkin palasi. Hän kysyi, muistiko Susan perheensä puhelinnumeron. Susan ei ensin uskaltanut vastata.
”Älä pelkää. Haluan auttaa sinua,” vartija sanoi.
Vartija ojensi oman puhelimensa ja antoi Susanille viisi minuuttia aikaa soittaa kotiin. Hän kehotti tätä puhumaan hiljaa, ettei kukaan huomaisi.
Puhelimeen vastasi Susanin veli.
”Kun kuulin hänen äänensä, tuntui, että maailmaani syttyi valo,” Susan muistelee.
Veljen mukaan perhe oli etsinyt häntä kaikkialta saamatta mitään tietoa hänen kohtalostaan.
”Sisko, älä pelkää. Jos Jumala suo, saamme sinut pian vapaaksi”, veli sanoi.
Viiden minuutin kuluttua vartija otti puhelimen ja käski Susanin palata selliinsä.
Sellissä oli Susani lisäksi kaksi nuorta naista jotka kertoivat, että omaiset saivat tavata vankeja kerran kuukaudessa. Tieto antoi Susanille ensimmäisen toivon pilkahduksen pitkään aikaan.
Kaksikymmentä päivää myöhemmin odotettu vierailu toteutui.
”Näin äitini ja veljeni. Meillä oli kymmenen minuuttia aikaa. Tapaaminen kului itkiessä. Puhuimme vain vähän, ja sitten aika loppui.”
Susan oli nähnyt läheisensä viimeksi 50 päivää aiemmin.
Sillä välin hänen veljensä olivat kiertäneet lähes päivittäin sisäministeriössä, oikeusministeriössä ja rikosseuraamuslaitoksessa yrittäen saada sisarensa vapaaksi. Perhe ei kuitenkaan tiennyt, kenen puoleen voisi kääntyä tai kuka uskaltaisi puhua Susanin puolesta.
Vapaus näytti jo mahdolliselta
Yhdeksän kuukauden vankeuden jälkeen Susan alkoi menettää toivonsa.
”Istuin yksin ja tunsin oloni täysin toivottomaksi. En nähnyt mitään tietä ulos.”
Samana päivänä vartijat toivat hänen selliinsä neljä nuorta naista. Heidätkin oli pahoinpidelty. Naiset kertoivat joutuneensa vangituiksi osallistuttuaan mielenosoituksiin, joissa vaadittiin naisille ja tytöille oikeutta koulutukseen, työhön ja julkiseen elämään.
”Me kärsimme samaa tuskaa. Meidät pidätettiin, koska protestoimme ja vaadimme oikeuksia naisille ja tytöille. Halusimme tulla kuulluksi, mutta kukaan ei kuunnellut. Sen sijaan meitä lyötiin ja meidät vangittiin.”
Yhteinen kohtalo lähensi naisia nopeasti. He tukivat toisiaan ja yrittivät ylläpitää toivoa myös sellin muille vangeille.
Kun uusien vankien omaiset tulivat vierailulle, naiset pyysivät heitä kertomaan myös muiden sellissä olevien tilanteesta.
”He lupasivat, että kun heidän perheensä tulisivat vierailulle, he kertoisivat heille meistä, jotta heidän perheensä voisivat auttaa myös meitä.”
Kaksi kuukautta myöhemmin vierailijoilla oli mukanaan rohkaisevia uutisia. Heidän mukaansa tieto naisvangeista oli saavuttanut YK:n edustajat Afganistanissa, ja vapauttamisesta keskusteltiin.
”Tunsin toivoa pitkästä aikaa. Odotin joka päivä vapautustamme.”
Kun Susanin äiti tuli seuraavalle vierailulle, tytär yritti lohduttaa häntä.
”Sanoin, että minut vapautetaan pian.”
Mutta mitään ei tapahtunut.
Viikot muuttuivat kuukausiksi. Myöhemmin muut vangit kertoivat kuulleensa, ettei heidän tapauksensa kuulunut YK:n toimivaltaan. Sen sijaan jotkut afganistanilaiset, joilla oli yhteyksiä Taliban-hallintoon ja oikeuslaitokseen, yrittivät edistää heidän vapauttamistaan epävirallisia kanavia pitkin.
Vapauden korkea hinta
Neljä kuukautta myöhemmin vankilan virkailija toi Susanin selliin paperin, johon oli merkitty sellin seitsemän vangin nimet.
Kaikilta otettiin sormenjäljet, ja heille kerrottiin, että vapautusprosessi voisi alkaa. Seuraavaksi heidän perheensä kutsuttaisiin oikeuteen.
Jokaiselle vangille vaadittiin kaksi takaajaa: paikallisen yhteisön edustaja ja perheen miespuolinen jäsen. Lisäksi jokaiselle määrättiin 250 000 afgaanin eli noin 3 400 euron sakko.
Perheiden oli maksettava sakko ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen takaajat tunnistautuivat oikeudessa sormenjäljillään.
Susanin tapaus poikkesi muiden naisten tilanteesta.
”Minut oli pidätetty kotoani. Muut tytöt oli otettu kiinni kadulla heidän protestoidessaan ja vaatiessaan oikeuksiaan.”
Hänen mukaansa hänet oli tuomittu puolentoista vuoden vankeuteen Talibanin lakien nojalla. Lisäksi perhe joutui maksamaan ylimääräistä, koska hänen veljensä oli pidätyshetkellä vastustanut Talibania.
Lopulta Susanin äiti ja veli saapuivat hakemaan hänet vankilasta.
Ennen vapauttamista perhe pakotettiin allekirjoittamaan sitoumus, jossa he lupasivat olla kertomatta kenellekään vankilassa tapahtuneesta. Heitä myös varoitettiin yrittämästä poistua maasta. Seurauksena olisi ankara rangaistus.
”Kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä”
Vasta vapauduttuaan Susan ymmärsi, kuinka pahasti hänen kehonsa oli vaurioitunut.
”Kun pääsin vapaaksi, koko ruumistani särki. Vankilassa olin ollut niin turta pelosta, etten ollut tuntenut kaikkea kipua.”
Pian vapautumisensa jälkeen hän meni äitinsä ja veljensä kanssa lääkäriin. Lääkäri ihmetteli, miksi hän ei ollut hakeutunut hoitoon aikaisemmin.
Susan ei uskaltanut kertoa totuutta. Hänen veljensä selitti, että sisar oli ollut pitkään maaseudulla eikä perheellä ollut ollut varaa hoitoon.
Lääkäri ei kysynyt enempää.
”Älä ole huolissasi. Nämä päivät menevät ohi. Säilytä toivosi, sillä sinä toivut pian,” lääkäri sanoi.
Susan vapautui vankilasta pari vuotta sitten, mutta vankeuden jäljet näkyvät yhä sekä hänen kehossaan että mielessään.
”Öisin herään peloissani. Mutta kiitän Jumalaa siitä, että olen hengissä ja voin olla perheeni kanssa. En olisi ikinä kuvitellut, että me afganistanilaiset tytöt ja naiset joutuisimme kokemaan niin pimeitä ja vaikeita aikoja kuin mitä me nyt elämme.”
Susanin nimi on muutettu hänen turvallisuutensa vuoksi.
(Inter Press Service/Learning Together)
Artikkelin on tuottanut Learning Together -verkosto. Verkoston suomalaiset naistoimittajat ovat kouluttaneet afgaaninaistoimittajia vapaaehtoistyönä vuodesta 2009. Kirjoittajat ovat Afganistanissa asuvia, Suomen tuella koulutettuja naistoimittajia, joiden henkilöllisyys salataan turvallisuussyistä, samoin haastateltavien oikeat nimet.
