Pariisi, 08.04.98 (IPS) – Nykyisin Euroopan unionina tunnettu yhteisö syntyi vastauksena kansallisaatteen Länsi-Euroopassa aiheuttamiin traumoihin ja kahteen maailmansotaan. Yhdentymisen tarkoituksena oli luoda niin vilkasta kanssakäymistä ja tiivistä keskinäistä riippuvuutta – erityisesti Ranskan ja Saksan välille – että sota kävisi mahdottomaksi.
Kun kylmä sota on nyt ohi ja kommunismi romahtanut, voidaan kysyä, onko EU yhä oikea vastaus?
EU:lle avautuu valtavia uusia mahdollisuuksia viiden entisen sosialistimaan hakiessa jäsenyyttä. Nuo ensimmäisen aallon jäsenehdokkaat ovat Puola, Unkari, Tshekki, Viro ja Slovenia.
EU:n laajeneminen voisi ehkä varmistaa sen, että Itä- Euroopassa 1989 koetut demokraattiset vallankumoukset ovat peruuttamattomia ja ettei maanosaamme enää koskaan jaeta kahtia. Entisille sosialistimaille, jotka oli eristetty lännestä puolen vuosisadan ajan, EU:n jäsenyys tarjoaa mahdollisuuden palata Eurooppaan
EU:n laajenemiseen liittyy kuitenkin myös huomattavia riskejä ja velvollisuuksia. EU voi olla oikea vastaus sekä lännelle että idälle – mutta vain, jos molemmat ovat valmiita muutoksiin.
Kun laajenemisessa siirrytään sanoista tekoihin, on aihetta kysyä, onko siitä tehty tarpeettoman vaikeata. Olisiko länsi voinut tarjota Keski- ja Itä-Euroopan maille poliittista tukea, jota ne kaipasivat Berliinin muurin kaatumisen jälkeen, mutta lykätä taloudellisen puolen paljon myöhemmäksi?
Britanniassa "thatcherilaiset" vaativat "laajempaa" Eurooppaa integraation "syventämisen" eli yhteisen turvallisuus- ja ulkopolitiikan sijasta. Ranska taas pyrki lujittamaan nykyisten jäsenten siteitä ennen itälaajenemista.
Saksa muotoili kompromissin: mennään sekä syvemmälle – yhteisen rahan avulla – että laajemmalle itään.
Seurauksena oli, että samaan aikaan kun Euroopan poliittisen maantieteen napa hivuttautui itäänpäin Berliiniin, Euroopan institutionaalinen sydän siirtyi länteen. Tarjoaahan EU/Nato ainoan vaihtoehdon Varsovan liiton ja sosialistimaiden talousyhteisön Sevin lakattua olemasta.
Tämän ristiriidan ratkaisu tapahtuu Keski-Euroopassa, ja sen kohtalo on ratkaiseva koko mantereen tulevaisuudelle.
EU:n taloudellisen yhdentymisen perinne perustuu vapaisiin markkinoihin ja liikkumisen vapauteen, mikä tarjoaakin mittavia etuja. Mutta se merkitsee myös ankaria taloudellisia muutoksia, jotka ovat lähivuosien neuvottelujen polttopisteessä.
Siirtymäkaudelle tyypillinen retoriikka "Euroopasta" ja "demokratiasta" on menneen talven lumia. Nyt on aika laatia "tiekarttoja" teollisuuden uudelleenjärjestelyistä ja EU:n kovista oikeudellisista ja taloudellisista vaatimuksista.
Itä- ja Keski-Euroopan mailla on edessään vaikeita ongelmia. EU:n laajeneminen voi turvata demokraattisen muutoksen Puolalle, Unkarille ja muille – kuten se on tehnyt Espanjalle, Portugalille ja Kreikalle – mutta se merkitsee myös valtion suvereniteetin heikkenemistä. Monet itäeurooppalaiset suhtautuvat lähimenneisyydessä saamiensa "integraatiokokemusten" nojalla epäillen liittymiseen ylikansallisiin rakenteisiin.
Vaatimuksia esitetään yhtenäisten ja täysin vapaiden markkinoiden puolesta ja EU:n sääntöjen asettamia rajoituksia vastaan. Toisaalta esiintyy sekä aiheellista että liioiteltua pelkoa, että ulkomainen – paljolti saksalainen – pääoma hyökkää maahan ja ostaa omistukseensa kaiken. Talouden globalisaation myötä nämä muutokset tosin tapahtuvat joka tapauksessa.
EU:n nykyiset jäsenet hyötyvät epäilemättä suuresti yhteisön laajenemisesta itään. Siitä voidaan kiistellä, miten näin laajan liiton poliittinen yhtenäisyys turvataan, mutta taloudellisella puolella – ongelma-aloja kuten maataloutta ja terästeollisuutta lukuun ottamatta – EU:lla on vain voitettavaa.
EU on luvannut noin 240 miljardia markkaa Itä-Euroopan maiden muutoksen edistämiseen, ja se on hyvä sijoitus. Jos länsi on oppinut viime vuosina mitään, niin sen, miten hyödyllistä pitkällä tähtäimellä on auttaa näitä maita pääsemään jaloilleen ja kehittymään kilpailukykyisiksi.
EU:n reaktio on kuitenkin ollut liian varovainen, liian herkkä protektionistisille painostusryhmille ja liian sidottu oman edun tavoitteluun. Siksi ei ole kyetty luomaan uusia painotuksia varojen uusjakoon. Tästä nousee EU:lle itselleen keskeinen muutosvaatimus, ja ilman sitä se on vaarassa pilata koko jutun. On mahdotonta pakottaa itäeurooppalaiset noudattamaan tiukasti vapaiden markkinoiden pelisääntöjä, jos länsikään ei tee niin.
Ne ajat ovat takanapäin, jolloin rikkaat maat (varsinkin Saksa) saattoivat ratkaista rahalla kiistat EU:n rakennerahastoista. Nyt kysymys lankeaa Irlannille, Kreikalle, Espanjalle ja muille EU:n jäsenyydestä nettohyötyä saaneille: ovatko ne valmiita auttamaan muita maita samalla tavalla kuin niitä autettiin.
Eurooppa ei ole kyennyt osoittamaan poliittista tahtoa muuttaa omia instituutiotaan laajenemisen edellyttämällä tavalla eli ottamalla käyttöön enemmistövaalit ja uudistamalla valtarakenteitaan entistä läpinäkyvämmiksi ja vastuullisemmiksi.
EU on siis käynnistänyt projektin, jota se ei ehkä onnistukaan toteuttamaan. Kun keskustelu siirtyy epämääräisistä ideologisista muotoiluista neuvottelupöydän yksityiskohtaiseen kädenvääntöön, yleinen mielipide ehdokasmaissa jakautuu nykyistä selvemmin, ja EU:n vastainen mieliala kasvaa. Puolassa ja Tshekissä se on jo olemassa.
EU:sta tulee ulkopolitiikan sijasta sisäpoliittinen asia. Niin kauan kuin neuvottelut eivät ajaudu suuriin hakauksiin, ongelma pysynee hallinnassa, sillä jäsenyyden edut koetaan Itä- Euroopassa kuitenkin vakuuttaviksi.
Toiseen liittymisaaltoon lykätyissä maissa, kuten Bulgariassa, Romaniassa ja Slovakiassa, ongelma voi kasvaa suuremmaksi. Ne ovat joutuneet tunnustamaan tappion tärkeässä ulkopoliittisessa pyrkimyksessään ja saavat lisäksi kärsiä EU:n laajenemisen seurauksista, kun yhteistyö ensin liittyvien naapureiden kanssa vaikeutuu.
Lailliset, hallinnolliset ja taloudelliset esteet voidaan kuitenkin voittaa, jos poliittinen tahto pysyy lujana. Jäsenehdokkaiden tulisi muistaa se mahdollisista takaiskuista huolimatta.
Niiden täytyy lisäksi oivaltaa, että EU:n laajeneminen onnistuu vain yleisen mielipiteen tuella. Ehdokasmaiden on käynnistettävä julkinen keskustelu liittymisen vaikutuksista. Nykyisten jäsenmaiden on puolestaan määriteltävä uudelleen ja täsmällisesti, mikä on eurooppalainen projekti ja mitkä ovat sen arvot ja poliittiset visiot tulevaisuudesta. (Inter Press Service) * Jacques Rupnik toimii tutkimusjohtajana Pariisin kansainvälisen tutkimuksen keskuksessa. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään
