Stepanakert, Vuoristo-Karabah 12.9.22 (IPS) ”Tänä vuonna täällä on lämpimämpää kuin kotimaassani Senegalissa”, vitsailee 22-vuotias jalkapalloilija Sow Ababacar Stepanakertin stadionilla.
Stepanakert on Vuoristo-Karabahin pääkaupunki. Lapsena Senegalin maajoukkueeseen pääsystä haaveillut Ababacar on puolestaan Vuoristo-Karabahin maajoukkueen keskikenttäpelaaja.
”Aika rientää”, Sow Ababacar sanoo. ”Siitä, kun tulin tänne, on jo kolme vuotta.”
Asenteet tavanomaisen nihkeitä
Armenialaiset kutsuvat Vuoristo-Karabahia myös Artsakhiksi. Alue on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi ja enemmistö sen asukkaista on armenialaisia. Kansainvälisesti alue kuitenkin luetaan osaksi Euroopan ja Aasian rajalla sijaitsevaa Azerbaidžania.
Syyskuussa 2020 Azerbaidžan aloitti hyökkäyksen. Se yritti lopettaa konfliktin, joka on kestänyt kauemmin kuin yksikään toinen Neuvostoliiton hajoamista seuranneista. Seurauksena armenialaiset menettivät kaksi kolmasosaa siihen saakka hallitsemastaan Vuoristo-Karabahin alueesta.
Venäjä toimi välittäjänä tulitauossa ja lähetti rauhanturvaajia Armenian haltuun jääneille alueille.
Yleensä vain Armenian ja Venäjän kansalaisilla on oikeus matkustaa Vuoristo-Karabahiin. Käytävää, joka yhdistää alueen Armeniaan, kontrolloivat venäläiset rauhanturvaajat.
Jälleenrakennus on pahasti kesken, mutta ulkomaalaisia työntekijöitä ei kaupungilla näy.
Senegalilainen jalkapalloilija tietää herättävänsä huomiota Stepanakertissa liikkuessaan.
”Asenteet mustia ihmisiä kohtaan ovat samanlaisia lähes kaikkialla, eivät vain täällä. Minne ikinä menetkin, aina löytyy ihmisiä, jotka kutsuvat sinua apinaksi”, Ababacar sanoo ja myöntää, että nimittely satuttaa, mutta hän ei provosoidu siitä.
”Lapset eivät nimittele, aikuiset tekevät niin. Uskon, että ongelma on siinä, etteivät he ymmärrä mitä tekevät.”
Hauskaa voi pitää Jerevanissa
Konservatiivisessa yhteiskunnassa on vaikeaa saada yhteys paikallisiin ihmisiin.
”Pidin yhdestä tytöstä ja hän minusta, mutta hänen vanhempansa olivat suhdettamme vastaan ja se loppui ennen kuin alkoikaan”. Ababacar kertoo. Sittemmin hän ei ole paikallisiin tyttöihin vilkaissutkaan.
”Ihmiset ovat ystävällisiä ja ruoka erinomaista, mutta mitä naisiin tulee, heitä voimme vain katsoa”, sanoo kamerunilainen Valdo Junior, 27. Hän kertoo, että nuorten pelaajien mielestä paikalliset naiset ovat kyllä viehättäviä, mutta suhteita syntyy harvoin.
Junior muutti Vuoristo-Karabahiin vuoden 2020 sodan jälkeen.
”Perheeni tietää, että olen jossain Kaukasuksella, mutta en ole varma, että he löytäisivät sen kartalta”, puolustajana pelaava nuorimies selittää. Hän kertoo kaipaavansa perhettään, mutta harjoitukset ja pitkä välimatka pitävät tapaamiset harvoina.
Stadionin ulkopuolella vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat vähäisiä.
”Jos haluaa pitää hauskaa, täytyy mennä Jerevaniin”, puuskahtaa Floridasta kotoisin oleva niin ikään puolustajana pelaava Tobi Jnohope, 24.
Jnohope siirtyi Vuoristo-Karabahiin Palmesesta, italialaisesta seurasta. Afroamerikkalainen Jnohope sanoo tuntevansa ihmisten hyväksynnän, kun he haluavat ottaa kuvan itsestään hänen kanssaan.
Yllätyksiäkin on tullut. ”Kokonainen bussilastillinen ihmisiä suu auki tuijottamassa. Hauskaa, vai mitä” hän nauraa.
Kansalaisuus kisoihin mennessä
Vuoristo-Karabahin maajoukkue valmistautuu myöhemmin tänä vuonna järjestettäviin CONIFA:n (Confederation of Independent Football Associations) mestaruuskisoihin. CONIFA on kattojärjestö jalkapalloliitoille, jotka eivät kuulu FIFA:an.
Kisat tarjoavat mahdollisuuden ainoaan kansainväliseen mestaruuteen, josta Vuoristo-Karabah voi kamppailla, sillä kansainvälisen tunnustuksen puuttuessa maajoukkue ei voi liittyä FIFA:an.
Vuoristo-Karabah isännöi edellisiä CONIFA:n Euroopan jalkapallokisoja vuonna 2019. Seuraavina parina vuotena niitä ei koronapandemian vuoksi järjestetty lainkaan. Viimeisimmän turnauksen voiton vei Etelä-Ossetia.
”Odotamme, että CONIFA ilmoittaa mestaruuskisojen lopulliset päivät, jotta saamme hoidettua ulkomaalaisille pelaajille Vuoristo-Karabahin kansalaisuuden”, sanoo Artsakhin jalkapalloliiton puheenjohtaja Mher Avanesyan.
Virallisesti pelaajat eivät ole osa joukkuetta, he vain harjoittelevat kansainvälistä urheilutapahtumaa varten.
Harjoituksissa käytetään neljää kieltä
Ababacarin, Jnohopen ja Juniorin lisäksi armenialaisissa joukkueissa pelaa viisi muuta mustaihoista pelaajaa. He eivät kuitenkaan ole ainoat ulkomaalaiset, harjoituksissa puhutaan englantia, espanjaa, ranskaa ja venäjää.
”Kielierot eivät estä hyvää pelaamista joukkueena”, sanoo valmentaja Artashes Adamyan.
”Pelaajamme eivät ainoastaan ymmärrä paikallista puhetta, he jopa puhuvat sitä melko sujuvasti. He ovat olennainen osa joukkuetta ja sen kantava voima”, Adamyan sanoo ylpeyttään peittelemättä.
”Olemme luoneet heille hyvät edellytykset pelata ja pysyä täällä.”
Vuoden 2020 sota oli tuhoisa. Yli 10 000 ihmistä kuoli konfliktissa. Myös infrastruktuuri kärsi ja alueen asukkaat ovat saaneet tottua päivittäisiin kaasu- ja sähkökatkoihin.
Verisestä sodasta toipuvassa maassa ulkomaalaisten pelaajien palkkaaminen voi oudoksuttaa, mutta kuten muuallakin maailmassa, jalkapallokisat ovat enemmän kuin urheilutapahtuma.
”CONIFA:n Euroopan Cup vuonna 2019 toi tänne tuhansia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Myös monet toimittajat tulivat raportoimaan tapahtumasta. Mikä tahansa urheilutapahtuma tekee Artsakhia tunnetuksi maailmalla”, kisojen merkitystä Vuoristo-Karabahille valaisee koulutus-, tiede-, urheilu- ja kulttuuriministeriön urheiluosaston johtaja Daniel Mkrtchyan.
(Inter Press Service)
