Katmandu, 28.04.03 (IPS) – Maolaisen sissiliikkeen menestystä Nepalissa on tapana selittää maaseudun pitkään jatkuneella laiminlyömisellä ja poliittisella korruptiolla. Kuvaan kuuluu myös olojen epävakaus, joka seurasi monipuoluedemokratiaan siirtymistä 1990.
Selityksissä on toki perää, mutta viime aikoina politiikan tutkijat ovat alkaneet kaivella ilmiön juuria syvemmältä, jopa vuosisatojen takaa. He sanovat Nepalin nykyisten ongelmien johtuvan perimmältään toisia syrjivästä valtakulttuurista.
Nepalin maolaisesta sissiliikkeestä kuultiin ensi kertaa 1996. Sen ja armeijan yhteenotoissa on tähän mennessä kuollut lähes 8 000 ihmistä. Huhtikuun lopulla sissit suostuivat pitkästä aikaa neuvottelupöytään hallituksen kanssa.
Maolaisen liikkeen tavoitteena on vaihtaa kuningasvalta kommunismiin, ja se saarnaa perinteistä oppia luokkataistelusta. Liike on myös onnistunut puhuttelemaan syrjäytymisen ja turhautumisen tunteita, joita valtaosa köyhän Nepalin 23-miljoonaisesta väestöstä kokee.
"Kansakunnan yhdistämistä ei koskaan saatettu loppuun. Valtakunta yhdistettiin maantieteellisesti, mutta ei sosiaalisesti eikä taloudellisesti. Nykytilanne heijastaa ongelmia, joihin ei ole kajottu 250 vuoteen", yhteiskuntatieteiden tohtori Harka Gurung sanoo.
"Meidän psykologinen yhdistämisemme on yhä tekemättä", jatkaa yhteiskunta- ja kielitieteilijä Novel Kishore Rai.
Kapinalliset ovat löytäneet paljon kannattajia väestöryhmistä, jotka ovat syrjäytyneet etnisistä, kielellisistä, kulttuurisista tai yksinkertaisesti maantieteellisistä syistä.
Sissiliikettä johtava tohtori Baburam Bhattarai saa aina suuret suosionosoitukset muistuttaessaan, että maolaisten politiikan tarkoitus on "mukaan ottaminen" poissulkemisen sijasta.
Bhattarai vaatii uutta poliittista rakennetta, joka toteuttaisi demokratian nykyistä vaalijärjestelmää aidommin antaessaan kaikille väestöryhmille "todellisen edustuksen".
"Sissiliikkeen mieltäminen pelkästään kommunistiseksi kapinaksi monipuoluedemokratiaa vastaan menee aivan metsään", sanoo Yhdysvalloissa asuva nepalilaissyntyinen tutkija Anup Pahari.
"Vuotta 1990 seuranneet demokratian vuodet antoivat erilaisille ryhmille poliittisen mahdollisuuden ilmaista identiteettinsä, ja maolaiset hyödynsivät tilanteen nopeasti."
Nepalin nykyisen kuninkaan Gyanendra Bikram Shahin esi-isät yhdistivät joukon kirjavia kuningaskuntia 1700-luvun lopulla yhdeksi valtioksi.
Samalla Shahin dynastia ja voimakkaat indoarjalaiset vuoristoheimot levittivät myös oman uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa koko alueelle. Valtauskonnoksi tuli hindulaisuus ja kieleksi nepali. Monet muut, valtaosin tiibetiläis-burmalaista juurta olevat ryhmät, alistettiin.
Vapaus koitti vasta 1990-luvulla demokratian myötä, ja se innosti monet ryhmät vaalimaan oma identiteettiään. Syntyi kymmenittäin kieleen, uskontoon, kulttuuriin tai kotiseutuun perustuvia liikkeitä.
Tutkijat arvioivat, että jos noiden ryhmien lailliset vaatimukset olisi otettu huomioon politiikassa, kriisi olisi vältetty.
Demokratian alkutaival rämettyi kuitenkin valtataisteluiksi, ja eri kansanryhmien haaveet tasa-arvosta hautaantuivat. Yritykset vakiinnuttaa poliittisia oloja johtivat päinvastoin kansallisen ja kielellisen yhtenäisyyden korostamiseen.
Nepal määrittelee itsensä "hindulaiseksi kuningaskunnaksi", ja valtio tukee sanskritin kielen opetusta. Tiibetiläis-burmalaiset ryhmät pitävät sitä hallitsevien heimojen kulttuurisena ja kielellisenä imperialismina – ja maolaiset vaativat muutosta tilanteeseen.
"Valtio on vuosien saatossa aiheuttanut kolmen ryhmän syrjäytymisen. Ne ovat etniset alkuperäisheimot, kastittomat ja pääasiassa intialaista alkuperää olevat eteläisten tasankojen asukkaat", Gurung sanoo. Samat ryhmät muodostavat maolaisten vankimman kannattajakunnan.
Gurungin mukaan Nepal kaipaa nyt kipeästi "monenkeskistä nationalismia, joka saisi kaikki väestöryhmät tuntemaan, että ne kuuluvat tähän maahan".
(Inter Press Service)
