Rio de Janeiro, 21.05.01 (IPS) – Pureza Lopes Loyola oli koko ajan varma siitä, että hänen poikansa oli joutunut värvärien ansaan ja päätynyt orjuuden kaltaisiin oloihin Koillis-Brasiliaan. Poika vahvisti äitinsä arvion oikeaksi palatessaan kolme vuotta myöhemmin kotiin hirvittävän huonossa kunnossa.
Äidin mukaan Antonio oli 1993 hyväuskoinen 19-vuotias. Hän lähti etsimään töitä Maranhaon osavaltion Acailandian kaupungista. Kaupungissa liikkuu paljon "kissoiksi" kutsuttuja värväreitä, jotka hankkivat halpaa työvoimaa Pohjois-Brasilian valtaville maatiloille.
Lopes Loyola oli jo menettänyt veljensä vastaavissa oloissa 1974. Hän uskoo yhä, että tämä on hengissä ja työorjuudessa jollakin tilalla Amazonian viidakossa.
Lopes Loyola kävi useaan otteeseen Brasilian pääkaupungissa Brasiliassa anelemassa ministereiltä ja jopa kahdelta eri presidentiltä apua poikansa ja veljensä kohtalon selvittämiseen. Kun apua ei herunut, hän lainasi rahaa sukulaisiltaan ja lähti itse etsimään poikaansa.
Lopes Loyola vieraili useilla epäilyttävillä suurtiloilla Maranhaon ja Paran osavaltioissa. Toisinaan hänen seurassaan oli toimittajia, sukulaisia tai maattomien talonpoikien liikkeen aktivisteja. Välillä hän liikkui yksin nauhuri ja kamera aseinaan.
Poikaansa Lopes Loyola ei löytänyt, mutta hän löysi monta muuta velkaorjuuteen pakotettua työläistä ja auttoi valituksillaan näitä vapautumaan. Epätietoisuus pojan kohtalosta ajoi Lopes Loyolan toimimaan henkensä kaupalla. "Jumala antoi minulle älyn ja rohkeuden, jonka avulla tutkia asioita ja päästä niistä perille", hän sanoo.
Antonio palasi lopulta äitinsä luokse omin avuin oltuaan kateissa 38 kuukautta. Hän kärsi yhä malarian, hepatiitin ja kidutuksen vaikutuksista, mutta oli onnistunut pakenemaan toiselta tilalta, jonne hänet oli orjuutettu.
Lopes Loyola puolestaan sai 1997 palkinnon Britanniassa päämajaansa pitävältä orjuuden vastaiselta järjestöltä Anti- Slavery Internationalilta. Nykyisin hän on eläkkeellä valtion virasta, pitää pientä maatilaa Bacabalissa noin 300 kilometrin päässä Acailandiasta ja jatkaa taisteluaan orjuutta vastaan.
Hän kerää tietoa ihmisiä orjuuttavista suurtiloista ja haalii kokoon varoja uusia tutkimusmatkoja varten. Hän haaveilee yhä löytävänsä 27 vuotta sitten kadonneen veljensä ja vapauttavansa tämän muiden orjien ohessa.
Orjuuttava järjestelmä perustuu huijaukseen, sillä "kissat" värväävät työntekijöitä lupailemalla hyviä palkkoja.
Saapuessaan lopulta syrjäiselle maatilalle tai puuhiilen valmistuspaikalle, työläiset ovat jo veloissa. He ovat työnantajalleen velkaa pitkän matkan aiheuttamat kulut, vuokran asumisestaan surkeissa majoissa tai teltoissa sekä hinnan työkaluista ja muista tarvikkeista, jotka heidän on ostettava yhtiön kaupoista.
Aseistetut vartijat estävät työläisiä poistumasta alueelta ja rankaisevat ankarasti pakoa yrittäviä. Siksi orjuutetuille ei jää muuta mahdollisuutta kuin ostaa ruokansa ja muut tarvikkeet kiskurihinnoilla ja velkaantua yhä pahemmin, sillä palkanmaksusta ei ole puhettakaan.
Kapinoitsijat tapetaan sumeilematta. Lopes Loyolan mukaan esimerkiksi puuhiilityömailla tapettujen ruumiit poltetaan. "He tekevät puuhiiltä ihmisistä", hän tokaisee.
Brasilian katolisen kirkon maanomistusongelmille omistautunut komissio (CPT) on tutkinut orjuutta 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1999 sen tietoon tuli 1 099 orjaa, jotka viranomaiset vapauttivat. Suurin osa oli maan pohjoisosissa, mutta orjuutta tavattiin myös teollisuuskaupungeissa, kuten Sao Paulossa, Rio de Janeirossa ja Paranassa.
Sekä aktivistit että viranomaiset arvioivat, että Brasiliassa on orjia valtavan paljon enemmän kuin mainitut tuhatkunta.
Työministeriö laskee, että jokaista vapautettua orjaa kohti vankeuteen jää ainakin kolme muuta, dominikaanimunkki Henry des Roziers kertoo. Hän on 71-vuotias juristi ja Ranskan kansalainen, joka valvoo CPT:n työtä Paran osavaltion eteläosissa, missä orjuutta tavataan yhä paljon.
Työministeriö perusti 1995 liikkuvan tarkastajaryhmän, joka on Des Roziersin mukaan saanut tuloksia aikaan. Hän pitää etuna sitä, että ryhmä raportoi suoraan liittovaltion hallitukselle eikä ole sidoksissa paikallisiin eturyhmiin.
Takaiskujakin kuitenkin tulee, eikä orjia pitäviä tilanomistajia juuri kyetä rankaisemaan. Laki määrää orjien pitämisestä syytetyn tilan maat pakkolunastukseen, mutta munkkiveljen mukaan se on pikemminkin palkinto kuin rangaistus, koska valtio maksaa yleensä enemmän kuin käypä hinta olisi.
Des Roziers on asunut Paran osavaltion eteläosissa vuodesta 1979 ja saanut jatkuvasti tappouhkauksia. Viime vuonna alueella onnistuttiin vapauttamaan 400 velkaorjaa, joista 300 tosin tuli naapuriosavaltion Tocantinsin puolelta.
Orjuutta ylläpitävät alueen lohduton köyhyys, korkea työttömyys ja omien elinkeinojen, kuten epävirallisen kullanhuuhdonnan, kuihtuminen. "Moni hyväksyy epäilyttävän työtarjouksen päästäkseen näkemästä nälkää", munkki sanoo.
Acailandian ihmisoikeuskeskuksen vetäjiin kuuluva espanjalainen lähetystyöntekijä Carmen Bascaran kertoo, että alueen tiloilta vapautettiin huhtikuussa 300 orjaa. "Asukkaat ovat nyt perillä asiasta, he tekevät valituksia ja levittävät tietoa", hän kertoo.
Ihmisoikeuskeskus puolustaa orjien ohella lapsityöläisiä ja muita riiston uhreja. "Yksi vakava ongelma on se, että Acailandiassa ei ole vuosikausiin ollut tuomareita tai syyttäjiä", Bascaran kertoo. (Inter Press Service) .
