Pariisi, 10.02.99 (IPS) – Jos uusliberalistisen globalisaation sallitaan toteutua, alkavan vuosisadan politiikassa ei ole kyse siitä, kuka saa hallita ketä, tai edes siitä, mikä osa kakusta kuuluu kullekin. Kyse on siitä, kenellä on oikeus elää ja kenellä ei.
Vaikka asia usein esitetään toisin, globalisaatiolla ei ole mitään tekemistä yhtenäisen ja integroituneen maailman luomisen kanssa. Se ei myöskään ole prosessi, josta kaikki maapallon asukkaat hyötyvät jollakin tavalla.
Uusliberalistiselle globalisaatiolle on leimallista eriarvoisuuden kasvu sekä valtioiden sisällä että niiden välillä, kun vaurautta siirretään köyhiltä rikkaille. Samaan aikaan suvereenisuus siirretään enemmän tai vähemmän demokraattisilta valtioilta vaaleilla valitsemattomille, läpinäkymättömille ja vastuuttomille yksiköille. Ne pitävät demokratiaa taloudellisen tehokkuuden esteenä.
Siitä on yltäkylläisesti näyttöä, että globalisaatio merkitsee varauden siirtoa köyhiltä rikkaille koko maailman mitassa. YK:n kehitysrahaston UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksi kertoo, että ihmiskunnan rikkain viidennes kahmii nykyisin 86 prosenttia varallisuudesta, kun sen osuus 30 vuotta sitten oli 70 prosenttia. Ihmiskunnan köyhimmän viidenneksen osuus vauraudesta on huvennut 1,3 prosenttiin.
Pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon varakkuuseroa kuvasi 1700-luvulla suhdeluku 2:1. Vuonna 1965 se oli 30:1 ja nykyisin 70:1. Kehitys jatkuu samaan suuntaan.
Maailmassa vaikuttaa reilut 440 dollarimiljardööriä, joiden yhteenlaskettu omaisuus on yhtä suuri kuin puolella koko maapallon väestöstä. Jälkimmäinen on mitattu bruttokansantuoteosuudella.
Samat kehityssuunnat ovat havaittavissa myös valtioiden sisällä. Uusliberalistisen talouspolitiikan kaksi vuosikymmentä ovat saaneet aikaan valtavan vaurauden siirron yhteiskunnan pohjalta huipulle samalla kun keskiluokka on kutistunut. Kehitysmaissa ja Itä-Euroopassa tuo politiikka on ollut luottolaitosten sanelemaa talouden rakennesopeutusta, muualla reaganismia ja thatcherismia.
YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön Unctadin vuosiraportti 1997 tarjoaa ytimekkään esityksen eriarvoisuuden kehityksestä. Siihen sisältyy keskeinen havainto muutosten ajoituksen yhdenmukaisuudesta maissa, joiden taloudellinen rakenne ja kulttuuri ovat hyvin erilaiset.
"Samanaikaiset muutokset voidaan nähdä viitteenä siitä, että tuloerojen kasvuun vaikuttavat kasvavassa määrin kaikille maille yhteiset voimat eli luonteeltaan globaalit voimat", Unctad arvioi.
Sen mukaan eriarvoisuuden lisääntyminen näyttää olevan yhteydessä yhtäkkiseen politiikan muutokseen, joka antaa markkinavoimille paljon aiempaa suuremman roolin.
Kehitys on sisäänrakennettua seurausta markkinoiden vapauttamisesta, yksityistämisestä ja rakennesopeutuksella pakotetusta yhdentymisestä maailmanmarkkinoihin. Samalla kasvaa riippuvuus markkinavoimista, jotka palkitsevat pääomaa työvoiman kustannuksella.
Globalisaatioon liittyy vakava ja kasvava demokratiavaje, joka käy päivän päivältä ilmeisemmäksi. Meille jankutetaan jatkuvasti, miten tarpeellista on luopua talouden sääntelystä. Mikään järjestelmä ei kuitenkaan voi toimia ilman sääntöjä. Todellinen kysymys kuuluukin: kuka tekee säännöt ja kenen eduksi.
Tällä hetkellä vain valtiot on pakotettu luopumaan sääntelystä, vapauttamaan taloutta ja ennen kaikkea lisäämään työmarkkinoiden joustavuutta niin, että työntekijöiden on kilpailtava keskenään entistä raivokkaammin samalla, kun heidän asemansa käy yhä turvattomammaksi.
Kun valtioiden valta vähenee, uudet säännöt laaditaan kansainvälisellä tasolla. Ne hyväksytään miltei aina kansalaisten selän takana ja ilman julkista keskustelua. Sen jälkeen niiden noudattamista vartioivat epädemokraattisesti valitut ja läpinäkymättömät laitokset, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailman kauppajärjestö (WTO) sekä muut kansainväliset ja alueelliset byrokratiat.
Globalisaation kärjessä ovat olleet suuryhtiöt ja pankit, joten ei ole ihme, että uudet säännöt hyödyttävät niitä ja varmistavat markkinavoimille aina vain suuremmat vapaudet.
Nämä säännöt eivät suojele tavallisia ihmisiä, eivät edes lahjakkaita. Systeemi voi hylätä kenet tahansa milloin tahansa. Globaalit ylikansalliset yritykset supistavat jatkuvasti henkilöstöään. Sata suurinta yritystä vastaa 15 prosentista koko maailman tuotantoa, mutta ne työllistävät alle 12 miljoonaa ihmistä. 1993-1996 ne kasvattivat myyntiään yli neljänneksen, mutta jatkoivat työvoiman vähentämistä.
Ylikansallisten monopolien ja oligopolien luomista ei estä mikään sääntö. Kolmen viime vuoden aikana kolme neljännestä kaikista suorista ulkomaisista investoinneista on suunnattu yhtiöiden sulautumisiin ja yritysostoihin. Se johtaa säännönmukaisesti työpaikkojen menetyksiin, ei uusia työpaikkoja luoviin sijoituksiin.
Sana "globalisaatio" viestittää ajatusta, että kaikki ihmiset maapallon kaikilta kolkilta on jotenkin saatu mukaan samaan liikkeeseen, jossa he marssivat yhdessä kohti tulevaisuuden Luvattua maata. Totuus on kuitenkin juuri päinvastainen. Sen sijaan, että globalisaatio kuljettaisi kaikkia kohti parempaa elämää, se sallii markkinavoimien "ottaa parhaat ja jättää loput" (take the best and leave the rest). (Inter Press Service) * Susan George johtaa Amsterdamissa toimivaa Transnational Institutea ja Pariisissa toimivaa Observatoire de la Mondialisationia. Hänen kirjallisesta tuotannostaan on suomennettu teos Velkabumerangi. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
