Chatila, Libanon, 02.09.98 (IPS) – Kun Ibrahim Ismail myöhemmin tänä vuonna palaa Beirutiin sotilaskoulutusleiriltä Syyrian pääkaupungin Damaskoksen liepeiltä, hänen isänsä Ahmad odottaa hänen olevan sotilas, joka on valmis taistelemaan Palestiinan asian puolesta.
Todennäköistä kuitenkin on, että kun tämä 15-vuotias pakolaispoika pääsee kotiin, hän ryhtyy tekemään samaa kuin sadat kaltaisensa nuorukaiset: tappamaan aikaa maleksimalla Beirutin kupeessa sijaitsevan Chatilan pakolaisleirin roskaisilla ja tunkkaisilla kujilla.
Poikien vanhemmat kantavat yhä vallankumouksen soihtua ja lähettävät poikansa palestiinalaisten ääriainesten pitämille koulutusleireille Syyriaan. Miehet käyttävät asepukua ja saavat pientä palkkaa palestiinalaisten oppositiojohtajalta Abu Musalta, joka vastustaa rauhanprosessia Israelin kanssa.
Chatilan seiniä peittävät yhä vihaiset iskulauseet, joissa vaaditaan palestiinalaisille oikeuksia ja paluuta paikkoihin, joita useimmat leiriläiset eivät ole koskaan nähneet.
Jasser Arafatin allekirjoittamista rauhansopimuksista sivuutetut Chatilan pakolaiset jatkavat kituuttamista viheliäisessä köyhyydessä ja kasvattavat vihaansa. Rauhansopimukset eivät oikeuta heidän kotiinpaluutaan, mutta myöskään heidän nykyinen isäntämaansa Libanon ei halua heitä kansalaisikseen.
Beirutissa on käynnissä kuumeinen jälleenrakennus ja sovinnonhieronta eri ryhmittymien kesken, mutta 350 000 Palestiinan pakolaista on tietoisesti jätetty kaiken ulkopuolelle.
Useimmat libanonilaiset pitävät palestiinalaisia uhkana hauraalle tasapainolle, jota maan sisällissodan eri osapuolet ovat onnistuneet rakentamaan vuodesta 1990. Jos palestiinalaisille myönnettäisiin Libanonin kansalaisuus, sunnimuslimeista tulisi Libanon vaikutusvaltaisin ryhmä.
"Libanon ei hyväksy heitä kansalaisikseen. Heillä on maata ja kodit Palestiinassa, täällä heidän oleskelunsa on tilapäistä", Libanonin sunnimuslimeja edustavan pääministerin Rafiq Haririn tiedottaja Abdul Satar Laz selittää.
Vaikka monet palestiinalaiset ovat asuneet täällä 50 vuotta, Libanon laki määrittelee heidät yhä vierastyöläisiksi. Myös pakolaisvanhempien Libanonissa syntyneiltä lapsilta on estetty pääsy paikallisten kauppakiltojen ja ammattijärjestöjen alaisiin työpaikkoihin.
Siten palestiinalaisilla ei ole pääsyä esimerkiksi lääkärin, lakimiehen, insinöörin tai toimittajan tehtäviin. He eivät myöskään voi toimia hammaslääkäreinä, arkkitehteina, sairaanhoitajina tai partureina. Yrityksiä he voivat omistaa ainoastaan YK:n valvomien pakolaisleirien sisäpuolella.
Ulkomaille lähteneiden palestiinalaisten on anottava paluuviisumia Libanoniin. Monien matkustelu on tyssännyt pelkoon, että heitä ei päästettäisi takaisin.
"Libanon voisi helpottaa meidän elämäämme suuresti antamalla meille työluvat. Me emme vaadi kansalaisuutta, mutta kun kerran olemme täällä, elämämme kohenisi huomattavasti, jos saisimme tehdä työtä, rakentaa ja matkustaa vapaasti", 30-vuotias palestiinalainen Riyadh Fayyad huokaa. Hän kuuluu kotitekoisiin poliisivoimiin, joita Abu Musan järjestö ylläpitää leirissä.
Palestiinalaisilla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin pysyä yhdeksän neliökilometrin laajuisella Chatilan leirillä, jonne heidän isoisänsä aikoinaan saapuivat. Monien sukulaisia kuoli syyskuun 1982 pahamaineisessa joukkomurhassa, jonka Libanonin kristityt joukot panivat toimeen.
Chatila on yksi Libanon 12 pakolaisleiristä. Kanat ja vuohet penkovat roskaläjiä sen kaduilla ja ihmiset asuvat luodinreikien täplittämissä hökkeleissä, joista saattaa puuttua kokonaisia seiniä. Jotkut nuoret miehet ovat saaneet leiristä työtä mekaanikkona, teurastajana tai kauppiaana. Muutamille on löytynyt opettajan paikka YK:n palestiinalaispakolaisia auttavan järjestön Unrwan alaisuudesta.
Arafatin Israelin kanssa tekemä rauhansopimus antoi palestiinalaisten hallintaan osan Gazan alueesta ja Jordanjoen länsirannasta, mutta lykkäsi kysymyksen pakolaisten kotiinpaluusta hamaan tulevaisuuteen. Fayyad ja muut radikaalien järjestöjen jäsenet katsovat, että Arafat hylkäsi heidät.
Israel vitkuttelee asiassa, koska se pelkää kymmenien tuhansien palestiinalaispakolaisten päästämisen maahan merkitsevän juutalaisvaltion tuhoa. Arabit saattaisivat näet ennen pitkää muodostaa väestön enemmistön.
Lähi-idän palestiinalaispakolaisten kohtalosta on määrä päättää rauhanneuvottelujen loppusuoralla, samoin kuin muista hankalista asioista, kuten juutalaissiirtokuntien tulevaisuudesta, rajalinjoista ja Jerusalemin asemasta.
YK:n mukaan Israelista pakeni juutalaisvaltion syntyessä 1948 noin 770 000 palestiinalaista. Israel väittää, että lähtijöitä oli 530 000. Sittemmin pakolaisten määrä leireillä Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa sekä uusilla itsehallintoalueilla Gazassa ja Länsirannalla on noussut 3,5 miljoonaan.
Unrwa majoitti 1950 Libanoniin 127 000 Palestiinan pakolaista, mutta nyt heitä on yli 350 000.
Chatilan seinät ovat täynnä sotaisia maalauksia islamilaisista taistelijoista, mutta Arafatista ei näy ainuttakaan kuvaa. Vanhemman polven pakolaiset eivät enää usko näkevänsä Palestiinaa, mutta he panevat toivonsa seuraavaan sukupolveen.
"Minä en palaa koskaan kotiin, mutta voin ainakin kasvattaa lapseni niin, että he eivät hylkää Palestiinaa", Ahmad Ismail sanoo selitykseksi sille, miksi hän lähetti poikansa sotilasleirille Syyriaan. (Inter Press Service)
