Quito, 26.02.97 (IPS) – Sanaa "populismi" on alettu käyttää kuvaamaan kansanjoukkojen laumavaistoa, joka vetää ihmisiä nykyajan kansanvillitsijöiden eli populististen johtajien puoleen. Vetovoimaa vahvistaa maanpäällinen paratiisi, jota nuo johtajat tapaavat luvata kannattajilleen.
Oikeastaan populismi on taloudellisten koettelemusten poliittinen ilmenemismuoto. Sen juuret ovat vahvat: köyhyys, syrjäytyminen, koulutuksen puute, väestöräjähdys, maaltapako ja kaupungistumisen sosiaaliset ongelmat.
Köyhyys ja turhautuminen tekee nöyryytyksiin ja puutteeseen kyllästyneet kansanjoukot vastaanottavaisiksi lupauksille paremmasta huomisesta. "Pelastajien" on helppo vetää ihmiset mukaansa.
Näin tapahtui Saksassa maailmansotien välissä, kun Adolf Hitler nousi valtaan. Benito Mussolini toisti saman Italiassa.
Argentiinassa 1940-luvulla kansan kyllästyminen nöyryytyksiin nosti valtaan Juan Peronin; Brasiliassa johtajan nimi oli Getulio Vargas.
Populistiset johtajat käyttävät taitavasti hyväkseen joukkojen psykologiaa ja pyrkivät aina osoittamaan "kansan vihollisen". Jos sellaista ei muuten löydy, he keksivät itse kohteen, jota vastaan vuosisatojen laiminlyöntien nostattama viha voidaan suunnata.
Valtaan päästyään populistilla ei ole tarjota pitkän ajan taloudellisia tai sosiaalisia tavoitteita. Hän pyrkii tyydyttämään välittömiä tarpeita näyttävän demagogian siivittämänä. Tämä johtaa improvisointiin.
Lopputulos on yleinen turhautuminen. Hallitsijana populistinen johtaja osoittautuu kyvyttömäksi tyydyttämään vaatimuksia, joita hän itse vimmaisesti lietsoi vaalikampanjan aikana. Se harhakuvien aalto, jolla populisti ratsasti valtaan, kaatuu hänen päälleen, ja seurauksena on joko traaginen tai koominen loppunäytös.
Getulio Vargasin tapauksessa 1950-luvun Brasiliassa se oli itsemurha, mutta tämän päivän Ecuadorissa se merkitsi presidentti Abdala Bucaramin ja hänen kätyreidensä pakoa keittiön oven kautta.
Ecuadorin farssi alkoi puoli vuotta sitten. Alati paheneva köyhyys ja talouselämän johtajien piittaamaton ahneus loivat pohjan protestivaaleille. Niissä valtaan nousi maanpäällistä taivasta lupaillut populistinen presidenttiehdokas.
Abdala Bucaram esitti vaalikampanjassaan pelastajaa, ja keräsi "unohdetun kansan" äänet. Kun hänet valittiin presidentiksi, valtaan nousi kuitenkin hämärillä bisneksillä lihonut rahaylimystö.
Kuten populisteilla on tapana, Bucaramkin uhosi "köyhien voimaa", mutta antoi Ecuadorin talousasiat maan kolmen rikkaimman miehen hoidettavaksi. Hän puhui "pankkivaltaa" vastaan, mutta täytti valtion rahaneuvoston seitsemästä paikasta viisi pankkiireilla.
Bucaram toteutti säälimättömästi uusliberalistista talouspolitiikkaa, jonka hän oli aiemmin tuominnut. Vaalikampanjassaan Bucaram hylkäsi edellisen hallituksen yksityistämispolitiikan, mutta jatkoi sitä samaan tapaan valituksi tultuaan.
Hän ei ollut ensimmäinen populisti, joka pääsi valtaan köyhien äänillä ja ryhtyi palvelemaan rikkaita. Bucaram heikensi entisestään ecuadorilaisten elinehtoja, mutta välittömät syyt hänen kaatumiseensa olivat korruptio, sukulaisten suosiminen ja jatkuva juhliminen.
Vajaan puolen vuoden mittaisella virkakaudellaan Bucaram ehti nimittää valtion korkeimpiin virkoihin lähes koko sukunsa: veljiä, poikia, serkkuja, setiä, lankoja, appiukkoja ja näiden veljiä. Sukulaisten suosimisessa hän ylitti jopa Saddam Husseinin saavutukset.
Bucaramin hallitus oli myös Ecuadorin historian korruptoitunein. Hänen jäljiltään koko valtionkoneisto pursuu mätää. Vahinkoa aiheutui kaikille. Bucaram jatkoi hyökkäyksiään joka suuntaan peittääkseen ammattitaidottomuutensa ja valmistautumattomuutensa, heikkoutensa, pelkonsa sekä käyttämänsä terrorin ja henkilökohtaisen epävarmuutensa.
Tämän huonon laulajan ja vielä huonomman valtiomiehen jatkuva juhliminen meni aina vaan pitemmälle. Hänellä ei ollut toimistoa, työpöytää tai edes paikkaa, jossa hänen olisi tiedetty työskentelevän.
Bucaram puhui "vaeltavasta hallituksesta" oikeuttaakseen jatkuvan poissaolonsa pääkaupungista. Hän teeskenteli olevansa kaikkialla, mutta ei ollut missään. Hän hallitsi – jos sitä sanaa voidaan edes käyttää – viiden tähden hotellin sviitistä, jalkapallokentältä tai teatteriaitiostaan.
Välttyäkseen menemästä presidentinpalatsiin Bucaram väitti täysin vakavissaan, että hän pelkäsi vanhan rakennuksen kummituksia.
Bucaramin mielen tasapaino oli kyseenalainen. Jossakin vaiheessa julkisuuteen tuli psykiatrisia lausuntoja hänen mielensä jakautumisesta. Kansainvälinen lehdistö pilkkasi maata: "Ecuadorin suurin mielipuoli ottaa vallan hullujenhuoneessa", kirjoitti Lontoossa ilmestyvä The Guardian.
Kansan kärsivällisyys kesti vain viisi kuukautta. Katugallupien mukaan 95 prosenttia väestöstä asettui Bucaramia vastaan. "Ulos Bucaram", kansa huusi, ja maan parlamentti julisti hänet kyvyttömäksi hoitamaan tehtäviään.
Pelosta suunniltaan Bucaram luikki pakoon presidentin viraston keittiön ovesta. Aiemmin hän oli vannonut naurettavuuteen asti yltävällä sankarillisuudella, että häntä ei saada elävänä.
Siten päättyi häpeällinen kappale Ecuadorin historiaa. (Inter Press Service) * Rodrigo Borja oli Ecuadorin presidenttinä 1988-92. Hän on maan demokraattisen vasemmistopuolueen perustaja ja johtaja. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
