México,, 20.11.96 (IPS) – Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin on pian päätettävä Kuuban-politiikastaan, joka oli huomattavan horjuvaa hänen ensimmäisellä virkakaudellaan.
Clintonin kauden alussa tehtiin joitakin rauhantunnusteluja Kuuban suuntaan. Hallitus käänsi kuitenkin kelkkansa, kun Kuuba ampui alas pakolaisjärjestöjen tiedustelukoneet viime helmikuussa. Pian sen jälkeen Clinton allekirjoitti niin sanotun Helmsin- Burtonin lain, joka oli odottanut jo pitkään valmiina Valkoisessa talossa. Lain on tarkoitus kiristää Kuuban saartoa järjettömyyksiin asti.
Clintonin ratkaisu nostatti maailmanlaajuisen vastalauseen, joka puolestaan säikäytti Yhdysvaltain hallituksen. Niinpä Clinton päätti "kansalliseen etuun" vedoten lykätä lain voimaan tuloa puolella vuodella. Tähän päätökseen kongressi ei voinut kajota, mikä turvasi aselevon vaalikauden loppuajaksi.
Nyt presidentin on kuitenkin päätettävä, antaako hän Helmsin- Burtonin lain astua voimaan vai lykätäänkö sitä lisää. Clintonin on vaikeata muuttaa Kuuban-politiikkaansa, kun republikaaneilla on edelleen enemmistö kongressissa.
Lisäksi Clintonille jäi huomattava poliittinen kiitollisuudenvelka hänen Floridasta saamistaan äänistä, jotka tulivat paljolti osavaltion laajalta kuubalaisväestöltä.
Järkevästi toimien Yhdysvaltain hallituksen pitäisi ensiksi arvioida, miten maan aiemmat yritykset kiristää silmukkaa Kuuban ympärillä ovat onnistuneet. Havaintoesimerkin tarjoaa neljän vuoden takainen Torricellin nimeä kantava laki.
Lain hyväksymisen aikaan Kuubassa toimi 50 ulkomaisella pääomalla rahoitettua yritystä. Nyt niitä on 240. Kuuban hallituksen mukaan ulkomaiset sijoitukset saarella ovat kasvaneet 2,1 miljardiin dollariin (liki 10 miljardia markkaa). Toisin sanoen Torricellin laki ei ole onnistunut vahingoittamaan Kuubaa aiotulla tavalla.
Clintonin pitäisi myös arvioida Fidel Castron alttiutta pyrkiä sopimukseen Washingtonin kanssa. Kuuba ei ole kieltäytynyt neuvottelemasta esimerkiksi kansallistettua ulkomaista omaisuutta koskevista korvauksista sitä haluavien hallitusten kanssa, jos niiden vaatimukset pysyvät järkevissä rajoissa, ja maiden kesken on mahdollisuus terveeseen kaupankäyntiin. Näin on tehty muuan muassa Argentiinan ja Espanjan kanssa.
Meksikossa on vaikea päästä yhteisymmärrykseen melkein missä tahansa kansallisessakin asiassa, mutta se löytyi helposti Helmsin-Burtonin lain ollessa kyseessä. Kaikki puolueet ja poliittiset järjestöt vastustivat sitä yksimielisesti. Meksikon kongressi myös luonnosteli lain, jolla vaaditaan yhdysvaltalaisilta korvausta Kuuban-suhteissa aiheutuvista menetyksistä.
Helmsin-Burtonin lain maailmalla saama tuomio aiheutti paljon muutakin vahinkoa Yhdysvaltain ulkomaansuhteille.
Euroopan unioni, Amerikan maiden yhteistyöjärjestö, Japani, Britannia, Ranska ja monet muut maat ilmaisivat tyytymättömyytensä lakiin, joka puuttuu toisen maan asioihin. Kanada hahmotteli myös konkreettisia vastatoimia.
Espanjan konservatiivihallitus näytti aluksi tukevan Kuuban saarron kiristämistä – varsinkin Yhdysvaltain varapresidentin Al Goren vierailun aiheuttaman paineen alla – mutta lopulta sekin muutti mieltään. Ulkoministeri Abel Matutes tuomitsi lain olennaisilta osin kelvottomaksi ja mahdottomaksi hyväksyä.
Helmsin-Burtonin laki on aiheuttanut paljon muitakin kansainvälisiä ongelmia. Yhdysvalloilla on 61 maan kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, jotka sallivat vapaan maahan pääsyn noista maista tuleville liikemiehille. Sen estäminen uuden lain nojalla rikkoisi noita sopimuksia. Lisäksi Yhdysvaltain kansalaisilta voitaisiin vastatoimena evätä maahan pääsy moniin kaupallisesti tärkeisiin valtioihin.
Tiedetään, että Ignacio Sanchez niminen miamilainen lakimies on vaikuttanut merkittävästi Helmsin-Burtonin lain kolmannen kappaleen laadintaan. Se säätelee vaateita ja heijastelee Yhdysvalloissa asuvien Kuuban pakolaisten kunnianhimoisia pyrkimyksiä. On erittäin epätavallista, että Yhdysvaltain laki laaditaan vastaamaan ulkomaisen vähemmistön tarpeita maan strategisten tavoitteiden ja yleisen kansallisen edun sijasta.
Monet elinkeinoelämän edustajat arvioivat tosin, että Kuubaan vallankumouksen jälkeen jääneellä yhdysvaltalaisella teollisuudella on tuskin enää mitään arvoa, kun otetaan huomioon 35 vuoden aikana tapahtunut tekninen kehitys. Arvioi ei kuitenkaan koske tärkeätä sokeriteollisuutta, jotka on tänä aikana nykyaikaistettu huomattavilla investoinneilla moneen otteeseen.
Yhdysvalloilla on nyt valittavanaan kaksi selvää vaihtoehtoa Kuuban-suhteissaan: se voi kiristää saartoa, kunnes Castron hallitus kaatuu, tai normalisoida suhteet ja antaa Kuuban muuttua sisältä päin eli edistää demokratisoitumista tukemalla paikallisia voimia.
Ensimmäinen vaihtoehto edistäisi muutosta väkivallan ja verilöylyn kautta. Samalla annettaisiin uusi esimerkki kapinallisesta käyttäytymismallista. Toinen vaihtoehto voisi tuoda rauhanomaisen muutoksen vuoropuhelun kautta.
Kansainvälinen mielipide on yhä voimakkaammin jälkimmäisen kannalla. Kuuban saarron purkaminen on enää ajan kysymys. Yhdysvaltain tämänvuotinen vaalikamppailu ja kostonhimoisen kuubalaisyhteisön kuolinkorina vain lykkäsivät vääjäämätöntä lopputulosta.
Monet ovat huolissaan siitä, mitä suhteiden normalisoinnista seuraa. Kuuban ja Yhdysvaltain 35 vihanpidon vuotta ovat voimistaneet kuubalaisten ahdasmielistä ennakkoluuloisuutta. Silti edessä ovat ystävyyden vuodet.
Monia kysymyksiä liittyy myös siihen, miten ajatus mukavasta elämästä kotiutuu vyönkiristykseen tottuneiden kuubalaisten mieliin. Ja mikä vaikutus on sillä, että yhdysvaltalainen joukkotiedotus ja kulttuuri pyyhkäisevät pitkään eristyksissä olleen Kuuban yli, kun se ei ole kehittänyt niille vastamyrkkyä?
Nousevatko kuubalaiset nationalistit vastustamaan liennytystä Yhdysvaltain kanssa?
Kaikki kuubalaiset haluavat kuitenkin nykyistä parempaa elämän laatua – ja syystä. Mutta monta kysymystä jää ilmaan: Hukuttaako sovinto Kuuban omaleimaisuuden? Saavuttaako rauha lopulta sen, mihin sota ei pystynyt? (Inter Press Service) * Lisandro Otero on Meksikossa asuva kuubalainen kirjailija ja toimittaja. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
