Lontoo,, 9.10.96 (IPS) – Islaminuskoon liitetään nykyisin niin paljon erilaisia poliittisia näkemyksiä, pyrkimyksiä ja turhautumia, että esiin nousee väkisinkin kysymys: onko islamilainen demokratia mahdollista?
Perinteisen islamilaisen näkemyksen logiikka on varsin selkeä: muslimi voi palvella ainoastaan Jumalaa ja totella hänen käskyjään yhdessä muiden uskovaisten kanssa, jotka muodostavat oikeamielisten yhteisön. Aina on kuitenkin oletettu, että tuon yhteisön ulkopuolella on muita, jotka saattavat olla moraalisesti lepsuja, uskonnollisia epäilijöitä tai jopa ei-muslimeja. Hyveen logiikka on siis ollut määräävä, mutta aluksi se rajoittui kattamaan vain oman yhteisön.
Nykyaikaisen islamin ensimmäinen edustaja on Egyptiin vuonna 1929 perustettu muslimiveljeskunta. Se lähti ajatuksesta, että nykyaikainen kansallisvaltio on uskovien yhteisö eli eettisen totalitarismin katsottiin nyt käsittävän koko kansakunnan.
Suurimman osan tätä vuosisataa islam on ollut puolustuskannalla maallisuuden voimia vastaan. Erityisen pahasti islamin jättivät varjoonsa Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin nimeä kantanut nasserismi ja muut kansalliset "sosialistiset" voimat, jotka vaikuttivat nationalismin huippuvuosina 1950- ja 1960-luvulla.
Iranissa, Irakissa ja Sudanissa voimakkaat kommunistipuolueet suurine joukkojärjestöineen hallitsivat tuolloin poliittisen opposition kenttää ja jättivät islamistit marginaaliseksi ilmiöksi.
Israel ja Yhdysvallat nousivat kuitenkin 1980-luvun alkuun mennessä Lähi-idässä hallitsevampaan rooliin kuin koskaan. Näytti siltä, että arabimaissa eletyt nasserismin ja baath-sosialismin sekä sotilasjunttien ja valtavien sotilasbudjettien vuodet eivät jättäneet mitään pysyviä jälkiä.
Iranin islamilainen vallankumous 1979 vahvisti käsitystä, että nationalismi ja vasemmisto olivat epäonnistuneet alueella ja että islam menestyi, koska se puhui suoraan "kansalle".
Vasemmiston kriisi alueella syveni lisää, kun Egypti ja eräät muut maat ottivat uuden kurssin kohti kapitalismia ja länsimaita. Kehitystä vahvistivat kommunismin ja Neuvostoliiton romahtaminen. ääri-islamilaiset saivat entistä hallitsevamman roolin Lähi-idän maiden poliittisessa oppositiossa.
Islamilaisen poliittisen näkemyksen mukainen ajatus yhtenäisestä yhteiskunnasta näyttäisi sulkevan pois demokratian mahdollisuuden. Silti olemme viime aikoina kuulleet, että monet islamistit peräävät demokratiaa: poliittista moniarvoisuutta, monipuoluevaaleja ja hallitusten vaihtumista vaalitulosten mukaisesti.
Koska nuo vaatimukset ovat ristiriidassa islamilaisten valtioiden nykykäytännön kanssa, on helppo otaksua, että niiden esittäjät ovat tekopyhiä teeskentelijöitä. Ehkä he vain kalastelevat suosiota päästäkseen valtaan ja hylätäkseen sitten kaikki kauniit periaatteensa avoimen autoritarismin tieltä.
Uskon kuitenkin, että Egyptissä, Turkissa ja muualla on joukko islamilaisia älymystön edustajia, jotka etsivät vakavissaan yhteistä säveltä islamille ja demokratialle. Lisäksi on toisia, jotka hyväksyvät demokratian käytännön välttämättömyytenä, jonka kautta pääsee mukaan poliittiseen kilpaan äänestäjien suosiosta. Löytyy toki myös niitä, jotka vaativat demokratiaa, mutta antavat sille omat määritelmänsä.
Jälkimmäisten mukaan demokratia on suoraa vuorovaikutusta ihmisten välillä, mikä ei voi toteutua ilman islamia, joten islamilainen valtio on demokratian ylin toteutuma.
Islamilaisen Sudanin valtion ehkä vaikutusvaltaisin mies Hassan al-Tourabi vaatii suoraa demokratiaa. Siinä hallituksen päätöksistä pidettäisiin kansanäänestys, johon kansalaiset voisivat osallistua sähköisten tietoliikenneyhteyksien välityksellä. Tämä korvaisi puolueet ja instituutiot, jotka ovat al-Tourabin mukaan kansaa hajottavia ja korruptoituneita.
Egyptin muslimiveljeskunta ja Turkin hyvinvointipuolue asennoituvat puolestaan käytännöllisesti demokratiaan. Vaaleihin osallistuessaan niiden täytyy yrittää miellyttää kahdenlaista äänestäjäkuntaa: Yhtäällä ovat maltilliset keskiluokkaiset äänestäjät, jotka tuntevat sympatiaa islamia kohtaan mutta pelkäävät ääri-ilmiöitä. Toisaalta puolueiden kannattajajoukon ydin muodostuu konservatiivisista islamisteista, jotka vaativat sharian eli islamin lain saattamista voimaan.
Kansallis- ja uudistusmieliset islamistit edustavat 3. linjaa. Egyptissä tämä linja on alkanut selvästi erottua konservatiivisimmista muslimeista.
Kyseessä ovat älymystön edustajien ryhmät, jotka näkevät poliittisena tehtävänään jatkaa kansallista projektia, joka alkoi nasserismista ja jatkuu nyt populistisena islamismina. Näitä voimia kiinnostavat demokratia ja moniarvoisuus tarkalleen siksi, että ne haluavat yhdistää voimansa muihin kansallismielisiin aineksiin, jotka eivät ole islamilaisia.
Mitä mahdollisuuksia uudistusmielisillä sitten on vanhoillista islamia ja sen jähmeitä koneistoja vastaan?
Merkit eivät ole kovin rohkaisevia. Vanhoilliset hallitsevat varoja ja tärkeitä laitoksia, ja monet heistä ovat näkyvästi tai peitellysti yhteistyössä valtion elinten ja henkilöstön kanssa. Itse asiassa ajatus islamistien hyökkäyksen kohteeksi joutuneesta "maallisesta" valtiosta on pelkkä myytti, jopa "maallisessa" Turkissa.
Egyptissä perustuslaki esittää sharian lainsäädännön tärkeimpänä lähteenä. Saudi-Arabian johto on tukahduttanut verisesti väkivaltaisia islamistiryhmiä, mutta samaan aikaan se toteuttaa monia heidän ajatuksiaan, kun ne tulevat sopivan arvovaltaisilta tahoilta.
Islamistien ja valtion välille on monin paikoin muodostunut symbioosi, joka vahvistaa molempien autoritaarista otetta. Demokratiaa ja moniarvoisuutta kannattavat islamilaiset älyköt pelkäävät maallistuneiden aikalaistensa tavoin tämän yhdistelmän seurauksia. (Inter Press Service) * Sami Zubaida toimii sosiologian apulaisprofessorina Lontoon yliopiston Birkbeck Collegessa.
