Harare,, 08.05.95 (IPS) – Toisen maailmansodan sankarivainajien kunniaksi pystytettyjä muistomerkkejä ei ole pelkästään Euroopassa. Sellainen löytyy esimerkiksi Fajarasta läheltä länsiafrikkalaisen Gambian pääkaupunkia Banjulia.
Kuninkaallisten länsiafrikkalaisten rajajoukkojen sotilaista ei montaakaan ole haudattu Fajaran marmoristen muistopaasien alle, mutta heidän nimensä, sotilasarvonsa sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä on kaiverrettu kiviin.
Kaatuneiden luettelossa on ghanalaisia, nigerialaisia ja sierraleonelaisia sotilaita, joista monet toimivat lentäjinä toisessa maailmansodassa. Hekin uhrasivat henkensä taistelussa natsismia vastaan, vaikka sitä on sodan päättymisen 50-vuotisjuhlissa muisteltu harvemmin.
Kun sodan pilvet kerääntyivät Euroopan ylle 1939, silloisen Etelä-Rhodesian kuvernööri Sir Herbert Stanley lähetti viestin johtamansa Britannian siirtomaan afrikkalaisille asukkaille.
Syyskuun 16. päivän Bantu Mirror -lehdessä julkaistu lausunto julisti: "Kun kuningas on sodassa, on hänen alamaistensa, niin afrikkalaisten kuin eurooppalaistenkin, velvollisuus auttaa häntä voittamaan sota."
Kaikki apu olikin briteille tarpeen 1940, kun Saksa oli miehittänyt Ranskan ja Englannin kanaalin satamat täyttyivät Hitlerin sota-aluksista, joiden tavoitteena oli vallata Britannia. Myös Italia oli liittynyt sotaan uhaten Britannian afrikkalaisia siirtomaita ja raaka-aineiden saantia niistä.
"Nyt kun sota on tullut Afrikkaan ja valkoinen väestömme on pieni, on miesvoiman kannalta parempi, että valkoiset miehet johtavat afrikkalaisia kuin että valkoiset miehet liittyvät rivisotilaiksi", kirjoitti Etelä-Rhodesian pääministeri Sir Humphrey Higgins ilmoittaessaan afrikkalaisten rykmenttien perustamisesta 1940.
Sekä Länsi- että Itä-Afrikan siirtomaissa perustettiin eurooppalaisten johtamia afrikkalaisyksiköitä. Monet afrikkalaiset eivät astuneet palvelukseen vapaaehtoisesti: "Olin tuskin 12-vuotias, kun minut pakotettiin liittymään armeijaan 1940. Vanhemmillani ei ollut keinoja estää sitä", muistelee nigerialainen Amos Mayaki.
Hänelle ja kylän muille nuorukaisille kerrottiin, että klaanin päällikkö oli antanut värväysluvan siirtomaahallinnon alueviranomaisille. Mayakin mukaan päällikön omat pojat eivät kuitenkaan joutuneet sotaan.
Afrikkalaisten joukkojen ensimmäinen sotatoimi oli italialaisten ajaminen Eritreasta 1940. "Afrikkalaiset värvättiin aluksi työjoukkoihin, mutta sodan edetessä he päätyivät taistelemaan valkoisten rinnalla", kertoo eversti Martin Rupiya. Hän opettaa Zimbabwen yliopiston sotatutkimuksen osastolla.
Länsi-Afrikassa koottiin nopeasti kaksi divisioonaa, 81. ja 82. Miehet kerättiin pääasiassa nykyisen Ghanan ja Nigerian alueelta ja lähetettiin sotimaan muihin maanosiin.
Ranskaa puhuvat afrikkalaissotilaat taistelivat Euroopassa, mutta Britannian pääasiassa Länsi-Afrikasta kootut siirtomaajoukot päätyivät enimmäkseen Kaukoitään.
"Japanin armeija valtasi Singaporen 1942 tuottaen brittiarmeijalle nöyryyttävän tappion. Churchill pelkäsi, että japanilaiset marssisivat Britannian kruununjalokiveksi sanottuun Intiaan. Hän ei voinut irroittaa sotilaita Pohjois- Afrikasta, joten tarvittiin lisää kansainyhteisön joukkoja", selittää sotatieteen tutkija Nnamdi Anyadike.
Kuninkaalliset länsiafrikkalaiset rajajoukot laivattiin Burmaan auttamaan liittoutuneita taistelussa japanilaisia vastaan. Strategian suunnittelijat pitivät Anyadiken mukaan afrikkalaisia sopivina taistelemaan trooppisiin sademetsiin.
Afrikkalaiset osoittautuivat Kaukoidässä odotusten veroisiksi.
"Afrikkalaiset sotilaat olivat kaikkialla rohkeiden miesten maineessa, mutta Burmassa he näyttivät olevansa myös ylivoimaisen kestäviä", sanoo Tinashe Chimuka, joka valmistelee aiheesta väitöskirjaa Zimbabwen yliopistossa.
Anyadike kertoo, että heimojensa sotahuutoja kajauttelevista länsiafrikkalaisista joukoista on paljon merkintöjä. Tietojen mukaan ne saivat japanilaisten rivit kerta kaikkiaan sekaisin.
"Sodan lopulla japanilaisilta upseereilta kuultiin kommentteja, joiden mukaan afrikkalaiset joukot olivat todella hyviä, mutta brittiupseerit johtivat niitä erittäin huonosti", hän sanoo.
Saksalaiset ja japanilaiset kohtelivat afrikkalaisia sotavankejaan paljon kovemmin kuin eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Anyadike siteeraa tietoja Mantshuriassa sijainneista keskitysleireistä, joissa japanilaiset tekivät afrikkalaisilla sotavangeilla "tieteellisiä" kokeita samaan tapaan kuin Joseph Mengele Auschwitzissa.
Toiseen maailmansotaan osallistuneiden afrikkalaisten sotilaiden kokemuksilla oli suora vaikutus itsenäisyystaisteluihin, joilla heidän kotimaansa pyrkivät vapautumaan siirtomaavallasta seuraavina vuosikymmeninä.
Maailmansotaan lähettijoukoissa osallistunut kenialainen Mutua Ndeti sanoo kokemuksen avanneen monien mustien silmät.
"Meillä oli harhakuva valkoisen miehen paremmuudesta mustaan verrattuna. Vaikutelman olivat luoneet valkoisen rodun käyttämät mahtavat aseet", Ndeti muistelee.
"Kun näimme valkoisten kuolevan rinnan mustien kanssa ja huomasimme, että valkoisten on käytävä vessassa niin kuin mustienkin, tajusimme, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia", hän jatkaa.
Kun "Burman pojat" palasivat Länsi-Afrikkaan, he muodostivat itsenäisyysliikkeen iskujoukon. "He olivat menettäneet kunnioituksensa siirtomaavaltaa kohtaan ja täynnä päättäväisyyttä", Anyadike selittää.
Esimerkiksi yksi Ghanan itsenäisyyskehityksen avaintapahtumista koettiin 1948, kun sotaveteraanit osoittivat mieltään huonon kohtelun vuoksi. Poliisi avasi tulen heitä vastaan, maassa puhkesi mellakoita ja hallitus julisti poikkeustilan. Itsehallintoa vaatineen liikkeen johtoon nousi Kwame Nkrumah, josta myöhemmin tuli itsenäisen Ghanan presidentti.
Eteläisessä Afrikassa kotiin palaavilta sotasankareilta otettiin Rupiyan mukaan aseet pois, jotta nämä eivät näyttäisi siltä, että he ovat osallistuneet sotaan.
Valkoisille maksettiin 15 puntaa kotiuttamisrahaa ja heitä palkittiin maatiloilla, "värilliset" saivat yhdeksän puntaa ja mustat kaksi puntaa.
Nigerialainen Mayaki muistaa, että hänelle annettiin 24 puntaa ja kehotettiin suoriutumaan omin avuin kotiin.
"Vaikka afrikkalaisilla sotilailla oli tärkeä rooli akselivaltojen lyömisessä, he eivät saaneet palkkaa vaivoistaan. Heidät hylkäsi sama siirtomaavalta, joka oli pakottanut heidät liittymään afrikkalaisten kannalta merkityksettömään sotaan", huomauttaa Chimuka.
"Useimmat afrikkalaiset sotaveteraanit ovat nyt köyhiä, yhteismaita viljeleviä talonpoikia, kun taas heidän Afrikassa asuvat eurooppalaiset taistelutoverinsa ovat rikkaita suurtilallisia", tutkija kiteyttää. (Inter Press Service)
