Lontoo, 01.07.02 (IPS) – Yleisesti ajatellaan, että globalisaatioksi kutsuttu ilmiö syntyi uuden teknologian ja telekommunikaation kehittymisen seurauksena. Tai siksi, että aggressiiviset suuryritykset halusivat yhä laajempia markkinoita.
Voidaan kuitenkin osoittaa, että johtavana voimana talouden liberalisoinnissa ovat olleet länsimaiden hallitukset. Britannian ja Yhdysvaltain johtajat valitsivat tämän linjan jo 1960- ja 1970-luvulla.
Pääoman liikkeiden vapauttaminen johti talouden globalisaatioon, ja tärkein syy siihen oli Yhdysvaltain kasvava budjettivaje. Vaje alkoi paisua 1960- ja 1970-luvulla Vietnamin sodan kiihdyttämänä. Yhdysvaltain johto ei ryhtynyt tarpeellisiin rakenteellisiin uudistuksiin, vaan täytti vajetta ulkomaalaisten säästöillä. Se kävi päinsä brittihallituksen avaamilla pääomamarkkinoilla.
Britannian hallituksen tuella Lontoon rahamaailma eli City pumppasi innokkaasti täytettä Yhdysvaltain budjettivajeeseen eurodollarimarkkinoiden kautta.
Yhdysvaltain budjettivaje on ollut talouden globalisaation moottori 1960-luvulta lähtien. Amerikkalaiset ovat synnyttäneet historian suurimman vajeen, joka on nyt 445 miljardia dollaria (dollari vastaa likimain yhtä euroa) eli neljä prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Viime vuosina vaje on kasvanut 50 prosenttia vuodessa, ja taloustieteilijät ennustavat, että se nousee 730 miljardiin dollariin vuoteen 2006 mennessä.
Maailman rikkaimman maan yhteenlaskettu ulkomaanvelka on 2,2 biljoonaa dollaria. Summa ei jää kauas kaikkien kehitysmaiden yhteenlasketusta velasta, joka on noin 2,5 biljoonaa dollaria. Siinä ovat mukana sellaiset valtavat maat kuin Intia, Kiina ja Brasilia.
Toisin sanoen 200 miljoonalla yhdysvaltalaisella on lähes yhtä paljon velkaa kuin kehitysmaiden viidellä miljardilla asukkaalla.
Velkojen hoito imee kehitysmaiden taloudet kuiviin, sillä se maksaa 300 miljardia dollaria vuodessa. Yhdysvallat sen sijaan maksaa vain 20 miljardia taalaa vuodessa miltei yhtä suuren velan hoidosta.
Yhdysvaltain talousvaje vastaa pian kahta miljardia dollaria päivässä. Koska pääomaa virtaa maasta samaa tahtia, USA:n on lainattava maailman säästövaroista neljä miljardia dollaria joka päivä.
Yhdysvaltain talousvajeen rahoittajia ovat ahkerat säästäjät Itä-Aasiassa, eritoten Japanissa, Kiinassa ja Singaporessa, samoin kuin Ranskan ja Sveitsin kaltaiset ylijäämäiset taloudet.
Huolestuttavinta on kuitenkin se, että USA:n vajeen maksumiehiksi joutuvat kehitysmaiden köyhät pääomapaon takia. Samaan suuntaan vaikuttaa sääntö, joka pakottaa kehitysmaat pitämään yllä suuria dollarivarantoja.
Esimerkiksi Argentiinan ulkomaanvelka on 150 miljardia dollaria samaan aikaan, kun maasta on haihtunut epävirallisia teitä arviolta 130 miljardia dollaria. Ilman pääomapakoa vähintään 25 Afrikan valtion talous voisi olla plussalla miinuksen sijasta.
Globalisaation aiheuttama rahamarkkinoiden epävakaus – johon keinottelulla on osuutensa – on tuottanut säännön dollarivarannosta. Aasian mailla sen on oltava 14 prosenttia ja Afrikan valtioilla 7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Yhdysvallat sen sijaan pitää vain 1,3 prosentin varantoa.
Suuren dollarivarannon ylläpitämisestä kasaantuvat kustannukset saattavat niellä kehitysmaissa 24 prosenttia bruttokansantuotteesta kymmenen vuoden aikana, mikä hidastaa talouskasvua tuntuvasti.
Pitääkseen yllä dollarivarantoaan köyhät maat lainaavat kovaa valuuttaa Yhdysvalloista jopa 18 prosenttiin nousevilla koroilla. Sen ne lainaavat edelleen Yhdysvalloille ostamalla USA:n valtion obligaatioita kolmen prosentin korkotuotolla.
Yhdysvaltoihin ja Britanniaan suuntautuva pääomavirta auttaa niitä alentamaan korkoja ja pitää asukkaiden lainakulut kohtuullisina. Lisäksi se on pullistanut dollarin ja punnan kurssia noin 20 prosenttia. Täten rikkaat maat pystyvät ostamaan tuontitavaraa muusta maailmasta 20 prosenttia halvemmalla.
Talouden vaje ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti. Yhdysvaltain vaje alkaa jo horjuttaa koko maailman taloutta. Dollarin yliarvostus ajaa USA:n oman teollisuuden vaikeuksiin, sillä sen kalliit tuotteet eivät käy kaupaksi maailmalla. Tuontitullien asettaminen terästuotteille on vain yksi oire tästä.
Kukaan ei tiedä täsmälleen, miten kauan Yhdysvaltain talouden vaje voi jatkaa paisumistaan nykytahtia. Selvää kuitenkin on, että jossain vaiheessa suunnan on käännyttävä. Taloustieteilijät ovat varsin yksimielisiä siitä, että dollari on noin 20 prosenttia yliarvostettu.
Kehitysmaille on tiedossa kärsimyksiä siitä riippumatta, muuttuko Yhdysvaltain tilanne kertarysäyksellä vai vähitellen. Kun dollarin arvo vääjäämättä heikkenee, kasvu hidastuu ja korot nousevat. Aiempaa tiukemmin kansainväliseen talouteen integroidut kehitysmaat ovat pelin häviäjiä.
Ankarin isku tulee siitä, että kehitysmaiden tuottamien hyödykkeiden ostaminen vähenee. Jos dollarin romahdus sekoittaa rahamarkkinat, sijoittajat pakenevat turvallisiksi katsomilleen alueille. Japanin huonon taloustilanteen valossa suurimmiksi voittajiksi noussevat euroalue ja Britannia, ja kehitysmaat menettävät sijoituksia.
Yhdysvaltain jästipäinen yli varojen eläminen ja sen tarve käyttää toisten, ja varsikin köyhimpien maiden, säästöjä tekevät globalisaatiosta erittäin epävakaan.
Se puolestaan luo jännitteitä eri puolille maailmaa. Taloudellisia muutoksia tarvitaan välttämättä. Kysymys kuuluu: joutuvatko amerikkalaiset kokemaan sokkiterapiaa vai saadaanko sopeutus hoidettua asteittain. Kalliiksi se tulee joka tapauksessa, eikä ainoastaan rikkaille amerikkalaisille, vaan kaikille kehitysmaille, jotka ovat sidoksissa Yhdysvaltain markkinoihin ja dollariin.
(Inter Press Service)
* Ann Pettifor johtaa Jubilee-tutkimusta New Economics Foundationissa. Hän oli mukana perustamassa Jubilee 2000 -liikettä, jonka vaatimuksesta mitätöitiin 100 miljardin dollarin edestä kehitysmaiden velkoja.
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
