Lontoo,, 13.11.96 (IPS) – Haagin sotarikostuomioistuin ei käsittele entisen Jugoslavian alueella tapahtuneita julmuuksia vain siksi, että sellaiset rikokset on rangaistava. Myös vähittäinen sovinnon rakentaminen Balkanin kansojen keskuuteen vaatii sen, että oikeuslaitos päättää, mikä on totuus noista rikoksista.
Oikeus sinänsä ei ole ongelmallinen asia, mutta ei ole läheskään varmaa, edistääkö se aina sovintoa.
Chileen, Argentiinaan ja Brasiliaan perustettiin totuuskomissiot tutkimaan sotilasjunttien 1960- ja 1970-luvun rikoksia. Komissioiden kokemus on osoittanut, että ainoa, mitä ne voivat saada aikaan, on vähentää valtoimenaan kulkevien valheiden määrää.
Totuuskomissiot eivät pysty muuttamaan sitä, että yhteiskunta on jakautunut. Ne voivat vain seuloa esiin perusasiat, joihin yhteiskuntaa jakavien kiistojen tulisi keskittyä. Komissiot eivät kuitenkaan voi saattaa noita kiistoja loppuun, koska niiden tehtävänä ei ole muuttaa käyttäytymistä tai yhteiskunnan instituutioita.
Suurimmat onnistumisen mahdollisuudet totuuskomissiolla on yhteiskunnassa, joka on jo rakentanut vahvan konsensuksen sovinnon teon pohjaksi, kuten Etelä-Afrikassa.
Totuuden, sovinnon ja oikeuden näkymät ovat paljon heikommat Jugoslavian kaltaisissa paikoissa, joissa osapuolet ovat murhanneet ja kiduttaneet toisiaan vuosikaudet.
Ajatus, jonka mukaan sovinto riippuu yhteisestä totuuskäsityksestä, lähtee olettamuksesta, että menneisyyttä koskeva yhteinen totuus on mahdollinen. Totuus on kuitenkin yhteydessä identiteettiin, jonka me ihmiset yleensä määrittelemme sen kautta, keitä me emme ole.
Serbiksi voidaan esimerkiksi määritellä ihminen, joka uskoo, että kroaateilla on historiallinen taipumus fasismiin. Kroaatti taas on vastaavan määritelmän mukaan se, joka uskoo, että serbit ovat mieltyneet kansanmurhiin. Näistä myyteistä luopuminen merkitsee sitä, että identiteetin määritelmästä katoaa osa.
Ihmisille tärkeä totuus ei perustu faktoihin tai kertomuksiin, vaan se on moraalinen tai tulkitseva totuus – joka pysyy Balkanilla aina riidan aiheena. Lisäksi on harhaa kuvitella, että konfliktin osapuolet koskaan hyväksyisivät "puolueettomien" ulkopuolisten kertomukset tapahtuneesta. Aina on olemassa totuus – tai tosiasioiden moraalinen merkitys – jota vain mukana ollut voi täydellisesti arvostaa.
Jos halutaan uskottava totuus, sen määrittelijöiden pitää olla niitä, jotka joutuivat kärsimään sen seurauksista.
Totuuden ja sovinnon välisessä vuoropuhelussa oikeuden tärkeä tehtävä on erottaa toisistaan yksilö ja kansa. Samalla päästään eroon kuvitelmasta, jonka mukaan kansat ovat yksilöiden tavoin vastuussa nimissään tehdyistä rikoksista. Siksi sotarikostuomioistuimen tärkein tehtävä on "yksilöllistää" syyllisyys, siirtää se kollektiivisen vastuun alueelta yksilön vastuualueelle.
Haagin sotarikosoikeudenkäyntien tarkoitus ei ole panna serbi-, muslimi- ja kroaattikansoja syytettyjen penkille, vaan erottaa rikolliset näistä kansoista ja kohdistaa syyllisyys sinne minne se kuuluu: yksilöiden harteille.
Oikeudenkäynnit eivät kuitenkaan onnistu panemaan vastuuseen kaikkia syyllisiä. Pikkutekijät joutuvat yleensä maksamaan isompien rikoksista, mikä vahvistaa käsitystä siitä, että oikeus ei ole kattavaa, vaan mielivaltaista. Oikeudenkäynnit eivät myöskään pysty katkaisemaan yksilön ja kansan välistä yhteyttä. Siinä ei onnistuttu Nürnbergissäkään: muu maailma pitää yhä saksalaisia kollektiivisesti vastuullisina natsien hirmutöistä, ja saksalaiset itse hyväksyvät tämän vastuun.
Parhaimmillaan sotarikosoikeudenkäynnit tekevät jotakin vapauttaakseen ihmiset kollektiivisen syyllisyyden taakasta auttamalla heitä muuttamaan syyllisyyden häpeäksi. On epätodennäköisempää, että oikeudenkäynnit voisivat auttaa sovinnon rakentamisessa.
Ryhmäidentiteetin yksi puoli on historiallisen totuuden vastustaminen: kansakunnat ja kansat kietovat minäkuvansa narsistisiin kertomuksiin, joiden oikaisemista vastustetaan hellittämättömästi. Myös hallitusten laillisuus on sidoksissa historiallisiin myytteihin, jotka on panssaroitu totuutta vastaan.
Demokratia on ennakkoehto sille, että voidaan luoda julkinen totuus, joka perustuu vapaaseen tiedonsaantiin historiasta ja vapaaseen keskusteluun siitä.
Vuosien 1991-95 sota Balkanilla oli jatkoa vuosien 1941-45 sisällissodalle. Serbien, kroaattien ja muslimien kilpailevat versiot historiallisesta totuudesta eivät saaneet itseään julki demokraattisin ja rauhanomaisin keinoin Josip Broz Titon johtamassa Jugoslaviassa. Siksi niitä yritettiin ajaa läpi sodan avulla.
Seurauksena oli se, että jaettu totuus on nyt mahdottomuus. Siksi oikeus on pidettävä erossa sovinnonteosta. Oikeus on oikeutta, ja sen on toteuduttava mahdollisuuksien asettamissa tiukoissa rajoissa. Oikeus palvelee myös totuuden asiaa. Totuutta ei kuitenkaan välttämättä uskota, ja olisi liiallista optimismia luulla, että se voi parantaa haavoja.
Paraneminen on prosesseista kaikkein mystisin. Niin entisessä Jugoslaviassa kuin Ruandassa tai Etelä-Afrikassakin näyttää ilmeiseltä, että menneisyys vaivaa ihmisiä yhä siksi, että se ei ole mennyttä. Näissä paikoissa aika ei kulje eteenpäin, vaan menneisyys ja nykyisyys ovat läsnä yhtä aikaa jatkuvana mielikuvien, vääristymien, myyttien ja valheiden sekamelskana.
Balkanin tämän vuosikymmenen sodista raportoineet toimittajat sanoivat usein, että he eivät olleet varmoja, olivatko heille kerrotut julmuudet tapahtuneet edellisenä päivänä, vai 1941, 1841 tai 1441. Kertojille eilinen ja tämä päivä olivat yhtä ja samaa!
Sisällissodan tai rotuyhteenottojen repimien yhteiskuntien menneisyydessä on myyttisintä ja myrkyllisintä se, että se ei ole mennyttä. Tämä tekee tilien selvittämisen menneeseen paljon monimutkaisemmaksi kuin pelkkä totuuden ja kuvitelmien erottaminen toisistaan.
Jugoslavian sodan laajamittaisuus ja raivoisa luonne tekee vaikeaksi ajatella sovinnon mahdollisuutta "anteeksi antamisena ja unohtamisena" tai "menneen jättämisenä taakse".
Siksi Jugoslavian sovinto tarvitsee ehkä perustakseen paljon karumpia aineksia: kuoleman demokraattisuuden, kaikkien uhrien samanarvoisuuden, kaikkien tappamiseen johtavien taistelujen järjettömyyden ja sen, miten hyödytöntä on yrittää kostaa mennyttä nykyisyydessä. (Inter Press Service) *Michael Ignatieff on kirjailija ja toimittaja. Hän valmistelee parhaillaan historioitsija Isaiah Berlinin elämäkertaa. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
