New York,, 27.12.96 (IPS) – Itäisessä Zairessa puhjennut kriisi, joka koskee myös sen naapurimaita, muodostaa tähän asti suurimman haasteen eurooppalaisten siirtomaavaltojen Afrikkaan piirtämille keinotekoisille rajoille. Niillä luotiin vuosisadan vaihteessa niin sanottuja kansallisvaltioita.
Itä-Zairessa on kriisi, ja joukoittain kotiin palaavat pakolaiset aiheuttavat ongelmia Ruandassa, mutta ei pidä unohtaa myöskään Burundia, jossa kytevät omat etniset ongelmat. Hutujen äärijärjestön Interahamwen sotilaat tuntuvat nyt olevan hajallaan Zairessa, mutta se ei ole välttämättä lopullinen tilanne. Joukot saattavat järjestäytyä uudelleen ja pyrkiä hyökkäämään Ruandaan.
Itä-Zairen tutsikapina on herättänyt kysymyksen siitä, ovatko alueen nykyiset rajat pitkällä tähtäimellä toimivat. Zairen hajoaminen on huolestuttava mahdollisuus. Zaire on Afrikan ranskankielisistä maista suurin ja voimavarojensa perusteella rikkain. Se on myös ollut niskoittelija itsenäistymisestään asti.
Johtaako Zairen krooninen epävakaus maan hajoamiseen kolmeen tai useampaan erilliseen valtioon? Uhkaa voimistavat tutsien menestyksekäs kapina ja presidentti Mobutu Sese Sekon sairauden luoma valtatyhjiö.
Pelottava mahdollisuus on myös konfliktin laajeneminen Zairen ja Ruandan väliseksi, mikä voisi vetää mukaan Burundin ja Ugandankin. Se ajaisi satojatuhansia ihmisiä pakomatkalle pitkin eteläistä ja itäistä Afrikkaa.
Myönteisenä seikkana nykyisessä kriisissä voidaan pitää sitä, että se tarjoaa tilaisuuden suunnitella Afrikan turvallisuutta ja rauhanturvaamista pitkällä tähtäimellä.
Olin suositellut Afrikan yhtenäisyysjärjestölle (OAU) yleisafrikkalaisten hätätilajoukkojen perustamista jo kauan ennen kuin Yhdysvaltain hallitus alkoi puhua sellaisista.
Edottamilleni joukoille annettaisiin erikoiskoulutus ja valmiudet puuttua sellaisiin kriiseihin kuin on koettu Liberiassa, Somaliassa, Ruandassa, Burundissa ja nyt Itä-Zairessa.
Pidin tapanani muistuttaa, että Tansanian kaltaisen köyhän afrikkalaisen maan vaatimattoman koulutuksen saanut armeija pystyi menestyksekkäästi puuttumaan Ugandan tapahtumiin 1979 ja lopettamaan presidentti Idi Aminin tyrannian aikaansaaman kaaoksen. Jos se oli mahdollista, niin 50 Afrikan maata pystyisi perustamaan paljon paremmin koulutetun erikoisjoukon kriisien varalle.
Afrikan ulkomaiset ystävät voisivat auttaa koulutuksessa ja huollon turvaamisessa joukoille.
Suurin ero minun ja Bill Clintonin hallinnon tekemän esityksen välillä liittyy vastuuseen. Ehdotin, että joukot olisivat vastuussa Afrikan turvallisuusneuvostolle, joka perustettaisiin OAU:n alaisuuteen. Yhdysvaltain hallitus haluaa joukkojen vastaavan teoistaan YK:n turvallisuusneuvostolle eli epäsuorasti länsimaille, jotka hallitsevat tuota elintä.
Toinen Keski-Afrikan kriisistä kumpuava mahdollinen muutos on rajojen asteittainen uudelleenmäärittely Zairen, Ruandan ja Burundin kesken. Jokaisella näistä maista on omat hutunsa ja tutsinsa. Eurooppalaisten toimittama Afrikan jako ei yrittänytkään vetää valtioiden rajoja etnisten rajojen mukaan.
Vaihtelevien valtasuhteiden jälkeen tutsit saivat 1990-luvun puolivälissä yliotteen Burundissa ja Ruandassa, ja nyt he näyttävät olevan vahvoilla myös Zairessa. Onko nyt aika vetää valtioiden rajat etnisten linjojen mukaan?
Olemmeko todistamassa myrskyisää prosessia, jossa luodaan tutsien "Israel"; onko syntymässä Tutsistan?
Aina 1980-luvun puoliväliin asti tutsit näyttivät olevan Itä- Afrikan kurdeja: vähemmistö, jota syrjittiin Ruandassa ja Zairessa sekä Ugandassa, jossa heitä kutsutaan nimellä hima.
Burundissa tutsit pitivät valtaa epätoivoisesti ja raakuutta kaihtamatta. Vähemmistönä he näyttivät kuitenkin yrittävän vain jarruttaa historian kulkua, ja yleisesti ajateltiin, että ajan mittaan tutsit joutuisivat syrjään myös Burundissa.
Käänne tapahtui 1986, jolloin hima-kansaan kuuluva Yoweri Museveni kaappasi vallan Ugandassa.
Tutsit ja himat ovat samansukuisia kansoja. Vahvistettuaan valtansa perustan Ugandassa, Museveni auttoi Ruandan tutseja järjestämällä sotilaskoulutusta näiden perustaman sissiliikkeen, Ruandan isänmaallisen rintaman (RPF), jäsenille.
RPF teki 1994 menestyksekkään hyökkäyksen Ruandaan Ugandan rajalta. Tutsien joukkomurhia järjestäneet äärihutut ajettiin pakoon Ruandasta ja maahan perustettiin uusi tutsijohtoinen hallitus.
Zaireen paenneet hutut alkoivat suunnitella vastahyökkäystä Ruandaan. Samaan aikaan Zairen turvallisuusjoukot ryhtyivät vainoamaan oman maansa tutseja, jotka olivat asuneet siellä eurooppalaisten toteuttamasta Afrikan jaosta asti.
Armeija uhkasi karkottaa Zairen tutsit kotimaastaan, jolloin nämä nousivat aseelliseen vastarintaan. Heidän vastarinta- armeijansa sai salaa tukea Ruandasta ja osoittautui pärjäävän hyvin Zairen läpeensä tehottomille turvallisuusjoukoille.
Pitkän tähtäimen ratkaisu konfliktiin voisi olla Ruandan, Burundin ja Tansanian muodostama liittovaltio. Samalla Ruandan ja Burundin armeijat voitaisiin lakkauttaa.
Osana laajaa poliittista yhteisöä hutut ja tutsit ehkä havaitsisivat, miten lähellä heidän kulttuurinsa ovat toisiaan. Osana laajennettua Tansaniaa he voisivat jopa asettua samalle puolelle monissa kysymyksissä. Näin on tapahtunut hutujen ja tutsien etnisten serkkujen hima- ja tru-kansojen välillä Ugandassa, jossa asuu myös monia muita etnisiä ryhmiä.
Hutut ja tutsit täytyy joko jakaa eri valtioihin tai liittää laajempaan, vakaaseen ja demokraattiseen poliittiseen yhteisöön. Muuten he käyvät toistensa kimppuun kansanmurha-aikein aina muutaman vuoden välein.
Siirtomaa-aikaisten rajojen uudelleen piirtämisen ei tarvitse merkitä Afrikan pirstomista aina vain pienempiin valtioihin. Se voisi yksinkertaisesti tarkoittaa entistä järkevämpiä ja toimivampia poliittisia kokonaisuuksia. (Inter Press Service) * Ali A. Mazrui on Institute of Global Cultural Studies -laitoksen johtaja ja New Yorkin valtionyliopiston humanistisen tiedekunnan Albert Schweitzer -professuurin haltija.
