Montevideo, 17.09.97 (IPS) – Maailmassa on joukko urheilusankareita, joihin miljoonat ihmiset samastuvat. Ihailijoista monet kokevat omassa elämässään halveksuntaa ja syrjintää, mutta silti he samastuvat sankariinsa niin vahvasti, että jokaisessa tämän voitossa palaa kirkas yhteisen toivon liekki.
Urheilusankarien saavutukset saavat näiden tieten tai tietämättä symbolisen merkityksen, jossa loistaa myös heidän sorrettujen kannattajiensa pohjimmainen arvokkuus.
Esimerkiksi jalkapallotähti George Weah on tärkeä henkilö valtavalle määrälle ihmisiä, eikä pelkästään hänen synnyinmaassaan Liberiassa. Maailman parhaaksi pelaajaksi 1995 valittu Weah syntyi pelti- ja pahvihökkeliin. Hän oli 12-vuotiaana marihuanaa poltteleva ammattivaras.
Kun viime vuosina olympiakultaa napsineet afrikkalaiset urheilijat kilpailevat radalla, heidän mukanaan juoksee miljoonia ihmisiä. Nuorena nyrkkeilyä harrastaneesta Nelson Mandelasta tuli koko maailman tuntema poliitikko, mutta Atlantassa 1994 maratonin voittanut Josiah Thugwane oli ensimmäinen olympiakultaa voittanut musta eteläafrikkalainen.
Politiikka ja urheilu kohtaavat toisensa maailmanlaajuisessa rasismin ja syrjinnän vastaisessa taistelussa, joka on ottanut uusia askeleita viime aikoina.
Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen aktivistit ovat pitäneet Jackie Robinsonia profeettanaan. Hän oli ensimmäinen musta baseball-tähti, joka nousi 1940-luvun lopulla siihen asti yksinomaan valkoisten hallussa olleille pelikentille.
Siihen aikaan Yhdysvaltain mustat eivät voineet jakaa valkoisten kanssa edes hautausmaita. Robinson kuitenkin eteni lahjakkuutensa ansiosta, vaikka yleisö pilkkasi häntä, vastustajat syljeskelivät hänen päälleen ja hänen kotiinsa tulvi tappouhkauksia.
Sittemmin mustat urheilijat pääsivät baseball- ja muille kentille, koska he osoittivat pärjäävänsä niillä. Siten urheilutaidot, siviilirohkeus ja markkina-arvo toteuttivat urheilussa tasa-arvon huolimatta ennakkoluulojen ja syrjinnän pitkästä historiasta.
Vielä vähän aikaa sitten Tiger Woodsin menestys golfissa olisi tuntunut mahdottomuudelta, sillä mustien luonnollinen rooli golfkentillä oli toimia valkoisten pelaajien mailapoikina.
Sattumoisin juuri golfpallojen kerääminen ja jalkapallostadionin siivoaminen ovat tehtäviä, joissa Guatemalan tähän mennessä suurin urheilutähti ansaitsee nykyisin elantonsa.
Quichemaya-intiaaniksi Syntynyt Doroteo Guadamuch oli aiemmin menestyvä kestävyysjuoksija ja maansa sorrettujen alkuperäisasukkaiden ylpeydenaihe. Hän tosin kilpaili nimellä Mateo Flores, sillä viranomaiset painostivat hänet luopumaan intiaaninimestään. Jalkapallostadion, jota Mateo Flores nykyisin siivoaa, kantaa hänen nimeään.
Ehkä oikeudenmukaisuus joskus voittaa ja stadion saa maya- nimen, jonka Floreskin olisi halunnut pitää. Kansainvälinen jalkapalloliitto otti ensi askelen tähän suuntaan muutama kuukausi sitten viettämällä Barcelonassa rasismin ja syrjinnän vastaista päivää.
Jalkapallon kirkkaimmat tähdet ovat kokeneet rasismia ihonvärinsä tai köyhyytensä tai molempien vuoksi. Pelikentältä he löysivät vaihtoehdon rikollisuudelle, johon heidät oli tilastollisesti tuomittu, ja nousivat siellä yhteisen toivon symboleiksi.
Tuoreen selvityksen mukaan kaksi kolmesta Brasilian ammattilaisjalkapalloilijasta ei ole käynyt peruskoulua loppuun. Puolet heistä on mustia tai mulatteja.
Vaikka Brasilian keskiluokka on viime vuosina tulvinut jalkapallokentille, ei peli eroa merkittävästi Pelen ja Garrinchan ajoista. Pele varasteli poikasena pähkinöitä rautatieasemalta ja Garrincha oppi puikkelehtimaan juostessaan poliisia pakoon. Nämä kaksi pelaajaa kantoivat joukkojen toivoa mukanaan.
Joskus vaikuttaa siltä, että tähdet, joihin samastuu eniten ihmisiä, ovat kaikkein yksinäisimpiä.
Eräs meidän aikamme idoli herättää joukoittain kysymyksiä, joihin ei ehkä voi vastata kuin uusilla kysymyksillä.
Onko Argentiinan Diego Maradona kaikkien samastumiskohde ja silti ypöyksin? Mitä hän juoksee pakoon: kuuluisuuden koiria, joita hän kuitenkin kutsuu huudoillaan? Juokseeko hän ympyrää takaa-ajamansa kuuluisuuden takaa-ajamana; loppuun uupuneena kuuluisuudesta, jonka kanssa hän ei jaksa elää, mutta ei voi olla ilmankaan? Saman kuuluisuuden, joka pelasti hänet köyhyydestä ja ylenkatseesta?
Onko Maradona riippuvainen kokaiinista vai menestyksestä? Voiko mistään tulla riippuvaisemmaksi kuin kuuluisuudesta? Hoidetaanko tätä tautia missään?
Kun Maradona kieltäytyy vetäytymästä syrjään, kieltäytyykö hän oikeastaan kuolemasta? Eikö hän pysty pelaamisen sijasta katselemaan peliä? Onko hänen mahdotonta palata massaan, josta hän nousi kuuluisuuteen? Merkitseekö se paluuta nälkään?
Onko idolit, kuten jumalat, tuomittu palamaan omassa tulessaan? Onko voittajan uhraaminen väistämätöntä, kuten muinaisten atsteekkien pelissä?
Eikö meidän pitäisi osoittaa ymmärtämystä ja kiitollisuutta tälle kapinalliselle urheilijalle, joka on joutunut taistelemaan arvokkuudestaan ja antanut meille niin paljon kauniita elämyksiä pelikentällä? (Inter Press Service) * Eduardo Galeano on uruguaylainen toimittaja ja kirjailija, jolta on suomennettu trilogia Tulen muistot. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
