Solo, Indonesia, 25.02.98 (IPS) – Ladiman on tehnyt teini-ikäisestä asti satunnaisia töitä Indonesian valtion metsäyhtiölle Perun Perhutanille. Nyt 63-vuotiaana hän auttaa yhä kaatamaan tai istuttamaan tiikkipuita aina tarpeen mukaan.
Vaikka Ladiman ei ole koko ikänään päässyt yhtiön vakinaisille palkkalistoille, Perun Perhutan antaa hänen perheensä viljellä maissia ja vihanneksia maillaan. Yhtiöllä on 30 000 hehtaarin laajuinen tiikkiplantaasi Cepussa, joka sijaitsee 70 kilometrin päässä Solon kaupungista Jaavan saaren keskiosissa.
Ladiman on 47 muun perheen kanssa osallisena sosiaalisessa metsätalousohjelmassa, joka sallii paikallisten talonpoikien viljellä maata tiikkipuiden väliin jäävillä maakaistaleilla. Jokainen perhe saa lisäksi neljänneshehtaarin maata, jolla kasvattaa maissia myytäväksi.
Monien mielestä tämä järjestely – tilapäiset metsätyöt ja oikeus viljellä maata – on onnistunut, vaikkakin vaatimaton tapa auttaa metsätalousalueiden liepeillä eläviä perheitä.
Arvostelijoiden mukaan järjestely on kuitenkin tuloksiltaan liian vaatimaton ja saattaa pikemminkin tehdä pysyväksi ihmisten ahdingon, jota sen oli määrä helpottaa.
He muistuttavat, että työläisillä ei ole asiaa metsäyhtiöiden voitoille. Heille ei herunut penniäkään ylimääräistä edes 1980- luvulla, jolloin metsäteollisuus oli Indonesian tärkein vientiala.
Ladiman ja kumppanit ovat pysyneet maattomina tilapäistyöläisinä huolimatta vuosikymmenten raadannasta valtionyhtiön hyväksi. Talonpojat itse sanovat, ettei sosiaalisen metsätalousohjelman anti riitä likikään perheen elättämiseen.
Talonpojat saavat viiden kuukauden välein kypsyvän maissisatonsa myymisestä vajaat 240 markkaa. Ladimanin vaimolle maksetaan Perum Perhutanin siemenkeskuksessa 1,2 markkaa päivässä. Vuotuisen metsänhakkuun aikana tilapäistyöntekijöille maksetaan saman verran kaadetulta puukuutiolta.
Toinen satunnaisilla metsätöillä elävä kyläläinen, 57-vuotias Parno, näkee asian näin: "Tiedän vain, että yhtiön johdossa väki tulee rikkaammaksi ja rikkaammaksi. Heillä on hyvät talot ja uudenuutukaiset autot. Mutta minä olen edelleen samassa jamassa kuin aina ennenkin."
Perum Perhutanin metsäturvallisuusosaston johtaja Martono uskoo kuitenkin, että seudun asukkailla menisi vielä nykyistä huonommin ilman yhtiön sosiaalisia ohjelmia.
Hänen mukaansa nuo ohjelmat osoittavat, että yhtiö kantaa huolta paikallisista asukkaista ja haluaa auttaa helpottamaan heidän köyhyyttään. "Me teimme tätä jo paljon ennen kuin hallitus muotoili omat köyhyyden vastaiset ohjelmansa", Martono muistuttaa.
Bandungissa toimiva yhteiskunnallinen tutkimuskeskus Akatiga on eri mieltä. Sen vanhempi tutkija Juni Thamrin kyseenalaistaa Perun Perhutanin sosiaalisen sitoutumisen, koska "maattomien maatyöläisten kurjuus ei ole muuttunut miksikään ohjelman käynnistämisen jälkeen."
Thamrinin mukaan ohjelma on itse asiassa tarkoitettu estämään sitä, että asukkaat varastavat puuta, kuten usein tapahtuu. Yhtiö siis sijoittaa turvallisuuteen eikä niinkään köyhien auttamiseen salliessaan asukkaiden hyödyntää paikallisia voimavaroja, hän selittää.
Ohjelma auttaa talonpoikia pysymään hengissä, mutta ei paranna heidän asemaansa, Thamrin jatkaa.
Talonpoikien on lupa kylvää tiikkitarhoihin vain tiettyjä kasveja, jotka eivät vahingoita puita. Kasvaessaan puut jättävät muut kasvit varjoonsa ja heikentävät niiden kasvua. Thamrinin mukaan useimmat sallituista viljelykasveista ovat lisäksi markkina-arvoltaan heikkoja.
Entisten ongelmien lisäksi metsätyöläisiäkin koettelee nyt Indonesian talouskriisi, vaikka nämä eivät ole koskaan kuulleetkaan Maailmanpankista tai Kansainvälisestä valuuttarahastosta. Talouden alamäki osuu vielä yksiin kuivuuden kanssa, joka on pahin 50 vuoteen.
Kuten muutkin indonesialaiset, myös Cepun asukkaat ovat saaneet havaita, että ruokaöljyn ja lannoitteiden hinnat ovat nousseet yli 75 prosenttia viiden viime kuukauden aikana. Polttonesteiden hinnat ovat singahtaneet 300 prosenttia ylöspäin, mikä on aiheuttanut mellakoita ja kauppojen ryöstelyä eri puolilla maata.
Cepun metsätyöläiset kertovat suurimman haaveensa aina olleen saada pala omaa maata. Nyt tuo haave lienee entistä kaukaisempi, sillä kyliin on alkanut tunkea myös työttömäksi jäänyttä väkeä kaupungeista. Ladiman ja Parno joutuvat jakamaan viljeltävikseen annetut maapalat heidän kanssaan.
Yksi tulokkaista on 38-vuotias rakennustyöläinen Sugiman. "Olen nyt kotona. Jakartaan en palaa, sillä siellä ei ole enää töitä", hän selittää. (Inter Press Service)
