Miami, 19.03.07 (IPS) – Euroopan yhdentyminen on jämähtänyt paikoilleen sen jälkeen, kun ranskalaiset ja hollantilaiset hylkäsivät EU:n perustuslain vuonna 2005. Monen tarkkailijan mielestä umpikujaan on vienyt voimakkaan johtajuuden puute.
Ranskan Jacques Chirac poistuu pian kuvioista, Britannian Tony Blair tekee lähtöä, Italian Romano Prodi tasapainoilee. Kaikki kaatuu nyt EU:ssa puhetta johtavan Saksan liittokanslerin Angela Merkelin harteille.
Toista oli 50 vuotta sitten.
Euroopan unioni juhlii 25. maaliskuuta 50 vuotta täyttävää Rooman sopimusta, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö EEC. Tärkein saavutus olivat yhteismarkkinat, jotka luotiin tavaroiden, palveluiden, pääomien ja ihmisten liikkuvuuden helpottamiseksi.
Euroopan yhdentymisen alkuaikojen päähenkilöitä on luonnehdittu kansan mielipiteistä piittaamattomiksi, näkemyksellisiksi teknokraateiksi ja maailmankansalaisiksi.
Heihin kuuluivat ranskalaiset Jean Monnet ja Robert Schuman, saksalainen Konrad Adenauer, italialainen Alcide de Gasperi ja belgialainen Paul-Henri Spaak. Euroopan unioni on paljossa velkaa heille menestyksestään.
Historia antaa tunnustusta jopa kansallismielisille johtajille, kuten Ranskan Charles de Gaullelle ja Britannian Margaret Thatcherille. Myös Saksan Helmut Kohlin, Ranskan Francois Mitterandin ja Espanjan Felipe Gonzalezin panos muistetaan. Heillä ei ole nykypäivänä perillisiä.
Ilman yhteisön isien päättäväistä johtajuutta mikään ei olisi ollut mahdollista. Eikä mikään olisi kestävää ilman instituutioita, sivilisaation tukipylväitä.
Monnet uskoi, että yhdentyminen on rakennettava lujien riippumattomien yksiköiden varaan ja kullekin niistä on turvattava riittävä rahoitus.
Nämä miehet halusivat välttää menneisyyden virheet. He torjuivat suurelliset liittovaltiohankkeet, joiden takana ei ollut poliittista tahtoa. Ne eivät tarjonneet taloudellista ja sosiaalista vakautta eivätkä kyenneet estämään Eurooppaa alati uhkaavia sotia.
Heidän oli myös kyettävä rohkeisiin uudistuksiin, joissa valittiin elitistinen, mutta käytännönläheinen toimintatapa.
Alkuaikojen johtajat eivät luottaneet kansaan, joka oli joutunut totalitaaristen ideologioiden panttivangiksi. Nuo opinkappaleet yhdistettyinä rasistiseen äärikansallismielisyyteen olivat ajaneet eurooppalaisen sivilisaation tuhon partaalle.
Monnet, Schuman ja Rooman sopimuksen laatijat tunsivat itsensä syyttömiksi, vaikka he myönsivät eurooppalaisten kollektiivisen syyllisyyden sotien synnyttämiseen. Heidän tehtävänään oli edistää vauhtiin päässyttä vakuuttavaa yhdentymistä.
He ottivat riskejä, jotka olisivat saattaneet vaarantaa heidän uransa. He eivät olleet vastuussa Jumalalle, historialle tai kansakunnalle, vaan Euroopalle, jolta he poistivat Hitlerin luoman virheellisen arjalaisen leiman.
Alkuaikojen johtajat olivat vapaita turhasta poliittisesta painolastista. He olivat viisaasti uskollisia sekä atlanttiselle yhteistyölle että yleiseurooppalaisuudelle.
Ilman Yhdysvaltain myötämielisyyttä yhdentymishanke olisi epäonnistunut, sillä USA:lla oli Marshall-apunsa ja ydinsateenvarjonsa. Johtajat väistivät kohtalokkaan valinnan Venäjän siirtomaan ja Yhdysvaltain protektoraatin välillä.
Yhteisön ensimmäiset johtajat yhdistivät liberaalin ajattelun sosialistisiin ihanteisiin. Kapitalistista järjestelmää vahvistettiin taloudellisesti ja huolehtimalla hyvinvoinnista.
Tarve löytää sovitteluratkaisu teki mahdolliseksi vasemmistolaisten ja oikeistolaisten menestyksellisen yhteistyön. Tämä perintö elää tänäkin päivänä.
Asettumalla kansan yläpuolelle alkuaikojen johtajat saattoivat jättää mielipidekyselyt ja rahvaan oikut omaan arvoonsa. He välttivät nationalismin uuden esiinnousun ja yhdentymiskehityksen nykyisen riippuvuuden vaalikausista. Nykyisillä johtajilla ei ole tällaiseen varaa. Tai ainakaan he eivät uskalla ottaa siihen liittyviä riskejä.
(Inter Press Service)
*Joaquin Roy on Miamin yliopiston Jean Monnet -professori ja EU-keskuksen johtaja
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
