Geneve, 11.03.02 (IPS) – Humanitaarisen kriisin armoilla elää tällä hetkellä 33 miljoonaa ihmistä 22:lla eri alueella. Kuten Afganistanin kokemukset ovat osoittaneet, ihmisten hätä ei pääty silloin, kun maailman mielenkiinto siirtyy muualle.
Kärsimys ja kuolema jatkuvat, vaikka ne eivät näkyisikään otsikoissa. Katastrofit voivat muuttua piileviksi, ne muhivat hiljakseen ja puhkeavat yllättäen uudelleen. Joskus vain YK:n järjestöt tuovat ne kansainvälisen yhteisön tietoisuuteen.
Kriisien ja katastrofien vaikutuksiin ihmisten terveyteen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Vaikutukset ovat vakavia, ja ne jatkuvat usein vielä vuosia katastrofin päättymisen jälkeen.
Sodissa ja luonnononnettomuuksissa tuhoutuvat usein yhteiskunnan perusrakenteet terveydenhuoltoa ja vesi- ja viemärijärjestelmiä myöten. Henkilökuntaa ja ammattitaitoa menetetään. Tartuntataudit pääsevät valloilleen ja leviävät uusiin väestöryhmiin.
Aliravitsemus ja henkiset traumat jättävät pysyviä arpia ihmisiin, jotka ovat ennestään haavoittuvia ja turvattomia. Jos tarjolla ei ole perusterveydenhuollon palveluja, esimerkiksi lapsen odotus käy riskialttiiksi, tartuntataudit, kuten HI-virus, leviävät entistä laajemmalle ja krooniset sairaudet, kuten diabetes, jäävät hoitamatta.
Katastrofeihin on puututtava humanitaarisen avun keinoin varhain ja voimallisesti. Avunanto heijastaa meidän yhteistä vastuutamme maailman kansalaisina ja tietoisuuttamme kansainvälisen yhteisön jäseninä. Auttaminen on välttämätön sijoitus yhteiseen tulevaisuuteemme.
Vierailin äskettäin Korean demokraattisessa tasavallassa. Maa on potenut vuosikausia ankaraa pulaa ruoasta. Tuntematon määrä ihmisiä on kuollut nälkään ja aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin. Kansainvälinen yhteisö tuli kuitenkin hätiin tarjoten ruokaa ja muuta apua, joka pelasti tuhansia ihmishenkiä. Näin onnistuttiin estämään valtava inhimillinen katastrofi ja vakauttamaan oloja koko alueella.
Pohjois-Koreankin katastrofilla on tunnettuja pitkän ajan seurauksia. Terveydenhuoltoa vaikeuttavat infrastruktuurin heikkoudet sekä pula peruslääkkeistä ja -välineistä. Vuosien aliravitsemuksen heikentämät ihmiset ovat alttiita sairauksille. Malaria on vallannut jalansijaa ja leviää nopeasti. Myös tuberkuloosi on yleistynyt. Kaiken kaikkiaan kuolleisuus on noussut 40 prosenttia.
On selvää, että Pohjois-Korean terveydenhuolto tarvitsee tuntuvaa tukea tai maan vakavat terveysongelmat ovat ristinämme vuosikymmenten ajan.
Korean-matkani jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa minulta tivattiin kuitenkin hätäavun jatkamisen oikeutusta. Toimittajat ihmettelivät, mitä järkeä on jatkaa avustamista, kun nopeasta ratkaisusta ei ole toiveita. Sitä on lupa kysyä, ja kysymys kertoo, miten tärkeätä on ymmärtää hätäavun rajat ja mahdollisuudet.
Hätäapu sinällään ei voi "ratkaista" katastrofia. Se ei korvaa suunnitelmallista kansainvälistä toimintaa konfliktien liennyttämiseksi. Mutta apu pelastaa ihmishenkiä – tuhansittain ihmishenkiä – mikä oikeuttaa sen antamisen.
Apu voi kuitenkin tehdä enemmänkin. Se voi estää kriisin muuttumisen suurkatastrofiksi ja valmistaa maaperää kestävälle ratkaisulle. Se on silta rauhaan, välttämätön perusta entistä turvallisemmalle ja rauhallisemmalle maailmalle.
Meidän on oltava realisteja. Emme pysty auttamaan kaikkia tarvitsevia. Itse asiassa vetoomukset avun saamiseksi ovat viime aikoina herättäneet aiempaa vähemmän vastakaikua. Viime vuonna avustuspyynnöistä pystyttiin täyttämään vain puolet. Vuonna 2000 osuus oli 55 prosenttia ja 1999 vielä 67 prosenttia. Kehityksen suunta on käännettävä.
Avuntarvitsijoista ovat erityisen haavoittuvia naiset, varsinkin köyhät ja sosiaalisten normien syrjimät naiset. Erityistä riskiryhmää voivat olla myös lapset ja vanhukset, varsinkin joutuessaan eroon perheestään. Tiedämme myös, että ahdinkotilanteissa ovat erityisen haavoittuvia ne, joilla ei ole keinoja selviytyä nopeista muutoksista. Heihin kuuluvat syrjäytyneet yhteisöt ja kotiseudultaan irtireväistyt ihmiset.
Meillä on tarvittava tietotaito, kapasiteetti ja sitoutuminen, jotta voimme reagoida tehokkaasti niihin valtaviin haasteisiin, joita eteemme nousee humanitaarisissa kriiseissä. Meidän on vain jatkettava yhteistä ponnistelua ja vahvistettava liittolaisuutta YK:n järjestöjen kesken sekä hallitusten, kansalaisjärjestöjen, tiedotusvälineiden, yhteisöjen, perheiden ja yhteisiin tavoitteisiin sitoutuneiden yksityisten kumppanien kanssa.
Ennen kaikkea on pidettävä mielessä, että katastrofeissa menetetään ihmishenkiä siitä riippumatta, ovatko televisiokamerat muistuttamassa meitä asiasta tai eivät. Emme saa koskaan unohtaa niitä, jotka kärsivät konfliktien tai luonnonkatastrofien vuoksi. Heidän elämänsä on suljettu kurjuuteen: olemassaolon taistelu on loppumaton. Meidän on tehtävä kaikki voitavamme ylläpitääksemme elämää ja tukeaksemme uhan alla eläviä – siten, että samalla kunnioitamme heidän ihmisarvoaan ja -oikeuksiaan.
(Inter Press Service)
Gro Harlem Brundtland on Maailman terveysjärjestön WHO:n pääjohtaja ja entinen Norjan pääministeri.
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
