Islamabad, 07.01.02 (IPS) – Afganistanin sodan leimaama vuosi 2001 korosti uskonnon roolia kansainvälisessä politiikassa. Eritoten islaminusko ja sitä harjoittavat maat ja kansat alettiin nähdä yhä useammin "ongelmana", jonka länsimaat pyrkivät taltuttamaan tai murskaamaan asevoimalla.
Viime vuosikymmenellä kulttuurien törmäyksestä kirjoittanut Samuel Huntington puhuu nyt yhdysvaltalaisessa Newsweek-lehdessä "muslimisotien ajasta". Saman lehden amerikanintialainen kirjoittaja Fareed Zakaria arvioi, että radikaali poliittinen islam on nujerrettava sotilaallisesti.
Päinvastaisista lausunnoista huolimatta myös länsimaiden, ja varsinkin Yhdysvaltain, politiikka näkee yhä kärkkäämmin muslimit ja islamin "osana ongelmaa".
Näkemys ei ole uusi. Se ilmaistiin ensi kerran 1979, jolloin maailma koki useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia tapahtumia.
Niihin kuuluivat Iranin vallankumous ja Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin. Jälkimmäisen tavoitteena oli estää islamilaisten taistelijoiden varmalta näyttänyt voitto maan marxilaisista vallanpitäjistä.
Lisäksi 1979 käynnistettiin laaja kampanja Pakistanin havittelemaa atomiasetta eli "islamin pommia" vastaan. Tämäkin valmisteli ilmapiiriä tulevalle yhteenotolle tai ainakin suhteiden huononemiselle muslimien ja heidän entisten läntisten tukijoidensa välillä.
Myös Lähi-idässä koettiin muutoksia 1979. Yhdysvallat taivutteli Egyptin ja Israelin Camp Davidin rauhansopimukseen marraskuussa. Hiukan aiemmin amerikkalaiset diplomaatit oli otettu iranilaisten panttivangeiksi maan Teheranin-suurlähetystössä. Saudi-Arabian Mekassa toisinajattelijat valtasivat Suuren moskeijan, mutta valtaus lopetettiin väkivalloin.
Vuosi 1979 oli muslimimaailmassa mullistusten aikaa. Islam nousi poliittiseksi tekijäksi, joka innoitti ihmisiä muuttamaan olevia oloja.
Samana vuonna Yhdysvallat perusti nopean toiminnan joukot, jotka keskittyivät Persianlahdelle ja laajemminkin islamilaiseen maailmaan. Niistä kehitetty yksikkö otti sittemmin hoitoonsa alueen Marokosta Pakistaniin ja on nyt vastannut Afganistanin operaatiosta.
Myös vuonna 2001 islam ja muslimit ovat olleet maailmanpolitiikan keskiössä. Tätä uutta kehitysvaihetta on syytä tarkastella kolmelta kannalta.
Ensinnäkin Yhdysvaltain "terrorismin vastainen sota" on toistaiseksi kohdistunut terroristeihin, jotka sattuvat olemaan muslimeja. Mukaan on luettu sellaisiakin ryhmiä, jotka eivät uhkaa suoraan amerikkalaisten henkeä, omaisuutta tai etuja, kuten Tshetshenian kapinalliset tai Kashmirissa toimiva Lashkar-e-Toiba.
Washington ja sen liittolaiset jättivät terroristilistaltaan pois Sri Lankan tamilitiikerit, Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) ja Espanjan baskien separatistiliikkeen (ETA).
Toiseksi USA:n johtama liittokunta ei luota täydellisesti muslimijäseniinsä Pakistaniin, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin, vaikka ne toimisivat kuinka tottelevaisesti.
Vielä senkin jälkeen, kun Pakistan sitoutui lännen liittolaiseksi, sen on toistuvasti väitetty tukevan salaa talebaneja. Tiedotusvälineissä on lisäksi kauhisteltu mahdollisuutta, että Pakistanin ydinase "joutuu fundamentalistien käsiin."
Kolmanneksi on tärkeää muistaa, että kaikista siihen lyödyistä leimoista huolimatta "radikaali poliittinen islam" on länsimaisuuden vastustajien löyhä verkosto, jota ei tue yksikään islamilainen valtio.
Amerikkalaiset eivät ole kytkeneet edes Osama bin Ladenia tai hänen al-Qaida-verkostoaan mihinkään valtioon. Järjestö hankkii rahoitusta samanlaisilla keräyksillä, joita IRA toteuttaa Yhdysvalloissa ja tamilitiikerit Euroopassa.
Länsi näyttää nyt luottavan siihen, että se pystyy tukahduttamaan kaiken muslimimaailmasta nousevan vastarinnan asevoimallaan. Palestiinan, Kashmirin tai Tshetshenian tapauksia ei kuitenkaan voida niputtaa terrorismin muotiotsikon alle. Kaikissa on kyse asuinalueiden valtauksesta, jota miehitettyjen alueiden asukkaat vastustavat.
Jos islamilainen maailma nyt pelkää Yhdysvaltain ja sen liittolaisten, kuten Venäjän, Israelin tai jopa Intian, sotilasvoimaa, se ei voi syyttää muita kuin itsenään. Syynä on sen täydellinen kyvyttömyys löytää yhteinen kanta – yhteisistä toimista puhumattakaan – islamia ja muslimeja koskevissa asioissa.
Vuoden 1973 Lähi-idän sodan jälkeen muslimeilla oli vielä selkärankaa julistaa Israel läntisine tukijoineen öljysaartoon. Islamilaisten maiden huippukokouksessa 1974 Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) tunnustettiin Palestiinan kansan ainoaksi lailliseksi edustajaksi.
Pian alkoi kuitenkin muslimien alamäki. Irakin hyökkäykset ensin Iraniin ja sittemmin Kuwaitiin ajoivat islaminuskoiset sotaan toisiaan vastaan. Se hajotti voimat ja kasvatti osapuolten riippuvuutta kaukaisista kummisedistä.
Muslimihallitusten politiikkaa ovat leimanneet pöyhkeys ja typeryyttä hipova jäykkyys sekä kyvyttömyys ymmärtää kansainvälisen politiikan dynamiikkaa. Seurauksena on ollut valtioiden ja ajatusten eristäytyminen, josta talebanien tapaus on ääriesimerkki.
Vuoden 2001 opetuksiin kuuluu, että muslimien "ummah" (yhtenäisyys) ei enää ole kansainväliseen politiikkaan vaikuttava tekijä. Siksi kukin islamilainen maa saa selvitä yksin siihen kohdistuvista paineista. Sen Pakistan on jo saanut huomata Intian syyttäessä sitä terrori-iskusta parlamenttiinsa 13. joulukuuta.
(Inter Press Service)
* Mushahid Hussain on pakistanilainen journalisti ja kansainvälisten asioiden kommentaattori, joka avustaa IPS:ää säännöllisesti. Hän toimi tiedotusministerinä maansa edellisessä hallituksessa.
