Washington, 01.10.01 (IPS) – Veden niukkuus tai ylikansoitus eivät ole todellisia syitä veden vuoksi syttyviin konflikteihin, vaikka niin usein väitetään. Kyse on useimmiten siitä, että yksi valtio alkaa hyödyntää yhteisiä vesivaroja neuvottelematta naapureidensa kanssa, asiantuntijat sanovat.
Lähimmän vuosikymmenen aikana yli 50 maata saattaa joutua mukaan vesivaroja koskevaan kiistaan. Sen välttämiseksi niiden pitäisi pikaisesti ryhtyä sopimaan naapureidensa kanssa esimerkiksi usean valtion alueella virtaavien jokien hyödyntämisestä, sanoo Sandra Postel. Hän kuuluu arvostetun Worldwatch-instituutin tutkijoihin ja johtaa yhdysvaltalaista Global Water Policy Projectia.
Postel saa tukea Oregonin valtionyliopiston tutkijoilta, jotka ovat juuri laatineet selvityksen kansainvälisiä jokialueita koskevista vesikiistoista. Maantieteen professori Aaron Wolf vahvistaa, että aiheesta on tehty paljon vääriä yleistyksiä.
Tutkimusryhmä kokosi tietokannan veden roolista kansainvälisten suhteiden historiassa. Sekä Jordanvirran, Niilin että Eufratin ja Tigrisin historia osoittavat, ettei vesipulan pahenemisenkaan tarvitse väistämättä johtaa sotaan, Wolf sanoo.
Suurta epävakautta aiheutuu kuitenkin aina, kun jokin valtio pyrkii omimaan tietyn joen vesivarat. "Seurauksena on usein vuosikymmeniä jatkuvaa vihanpitoa ennen kuin yhteistyöstä päästään edes keskustelemaan", Wolf kertoo.
Hän ottaa esimerkiksi Niilin altaan, jota on jakamassa kymmenen valtiota. Egyptin aikomus rakentaa suurpato Assuaniin johti selkkaukseen Sudanin kanssa 1950-luvun lopulla. Maat onnistuivat pääsemään sopimukseen 1959, mutta Etiopian kanssa Egyptillä ei ole sopimusta vieläkään. Noin 85 prosenttia Niilin vesistä tulee kuitenkin Etiopiasta.
"Alueellinen suurvalta Egypti on sittemmin jatkanut omia mittavia vesihankkeitaan Niilillä", Wolf sanoo. Assuanin suurpato valmistui lopulta 1971, ja sen patoaltaasta muodostui noin 5 000 neliökilometrin laajuinen Nasserinjärvi.
Toinen alueellinen mahtivaltio, Intia, on toteuttanut samantyyppisiä omapäisiä hankkeita. Se pystytti 1960- ja 1970- luvulla padon Gangesvirtaan lähelle Bangladeshin rajaa. Pato vähensi tuntuvasti Bangladeshin käytettävissä olevaa kasteluvettä kuivana kautena.
"Seurasi 20 vuotta epävakautta ja ajoittain leimahtelevaa vihamielisyyttä. Sen lisäksi epätoivoisten bangladeshilaisten muuttovirta rajan yli Intiaan kiihtyi", Wolf kertoo.
Tutkijat ovat laatineet listan jokialtaista, joista heidän mukaansa uhkaa tulla riitaa lähimmän kymmenen vuoden kuluessa. Riskialue käsittää kaikkiaan 51 valtiota viidellä mantereella ja likimain kaikissa ilmastovyöhykkeissä. Jokialtaista kahdeksan sijaitsee Afrikassa, pääosin mantereen eteläosissa, ja kuusi Aasiassa.
"Harva niistä on osunut vesi- ja turvallisuusanalyysien tutkaan", Wolf huomauttaa.
Riskijokiin kuuluu esimerkiksi Salween, joka lähtee eteläisestä Kiinasta ja virtaa Burman kautta Thaimaahan.
Kaikki kolme valtiota suunnittelevat patojen rakentamista ja muita kehityshankkeita Salweenjoelle. Tutkijoiden mukaan hankkeet eivät sovi yhteen.
Kyseisillä valtioilla ei ole keskinäisiä sopimuksia eikä edes säännöllistä yhteydenpitoa. Tutkijat varoittavat, että mailla on niukalti keinoja käsitellä poliittisia ja muita sokkeja, joita patojen rakentamisesta voi seurata.
Samalla seudulla vakautta horjuttavat muun muassa kiista Tiibetin asemasta, oopiumin tuotanto ja Bangkokin vinha väestönkasvu.
Riskialueisiin kuuluu myös Okavangon allas eteläisessä Afrikassa. Sen vesi kiinnostaa niin Angolaa, Botswanaa, Namibiaa kuin Zimbabweakin.
Namibia herätti 1996 henkiin vanhan suunnitelman Okavangon veden ohjaamisesta pääkaupunkiinsa Windhoekiin. Angola ja Botswana vastustavat hanketta, koska joki on elintärkeä niiden asukkaille ja luonnolle.
"Ratkaisevaa on käynnistää yhteistyö hyvissä ajoin ennen kuin vakavia vihamielisyyksiä puhkeaa, koska ne vaikeuttavat valtioiden asettumista samaan neuvottelupöytään", Postel suosittelee.
Hänen mukaansa tehokkaasti valvotut vesisopimukset ovat usein huomattavan kestäviä. Ne saattavat pitää, vaikka asianomaiset maat riitaantuvat muista syistä.
Esimerkiksi Intian ja Pakistanin sopimus Indusjoen vesistä on selvinnyt kahdesta maiden välisestä sodasta. "Sopimus salli kummankin maan kehittää talouttaan ja maatalouttaan suututtamatta toisiaan", Postel selittää.
Hänen mielestään useimmissa maissa kaivattaisiin nykyistä tiukempaa politiikkaa säätelemään pohjaveden käyttöä, hinnoittelemaan kastelu- ja käyttövesi niin, ettei se rohkaise tuhlailua, ja suojelemaan jokia ja järviä saasteilta.
Tulevien vesikiistojen todennäköisyyttä voisi Postelin mukaan vähentää myös kansainvälisten järjestöjen nykyistä suurempi tuki hallituksille uuden politiikan ja hallinnon toteuttamisessa.
Postel yllyttää valtioita toteuttamaan Maailman patokomission suositukset. Niissä toivotaan muun muassa avointa päätöksentekoa ja kaikkien niiden kuulemista, joiden elämään ehdotettu pato jotenkin vaikuttaisi.
Lisäksi komissio kehottaa aina tutkimaan huolella muutkin vaihtoehdot ja päättämään vasta sitten, onko pato todella paras ratkaisu.
Postelin mukaan maapallon vesivaroihin kohdistuu jo nyt niin suuria paineita, että vesipolitiikan uudistamisessa ei saa vitkastella.
"Se on tehtävä ennen kuin uhkausten, vihollisuuksien, ympäristötuhojen ja inhimillisen kärsimyksen aikakausi valtaa lisää alueita maapallolta." (Inter Press Service) .
