Pariisi, 07.01.01 (IPS) – On omituista, että samaan aikaan kun maailma liukuu yhä syvemmälle taloudelliseen taantumaan, arvostetuimmillakaan johtajilla ei näytä olevan hajua siitä, miten sieltä päästäisiin pois.
Ongelman ratkaisu on kuitenkin yli 50 vuotta vanha. Brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes kehitti mallin kansallisiin tarpeisiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen sitä sovellettiin menestyksekkäästi kansainvälisiin oloihin.
Kyse on Marshallin suunnitelmasta eli Marshall-avusta, joka nosti sodan runteleman Euroopan takaisin jaloilleen ja teki siitä jälleen kelvollisen kauppakumppanin Yhdysvalloille.
Nyt on tarjolla kaksikin keynesiläistä tapaa vauhdittaa kansainvälistä taloutta. Yhtäältä voidaan sijoittaa tuntuvia rahasummia elinympäristön suojeluun ja kunnostukseen. Toisaalta voidaan ryhtyä toimiin niiden miljardien ihmisten ottamiseksi mukaan maailmantalouteen, jotka yritysvetoinen globalisaatio on syrjäyttänyt.
YK:n kehitysrahasto UNDP väittää, että noin 90 miljardilla dollarilla (99,5 miljardilla eurolla) vuodessa kyettäisiin järjestämään elämän perusasiat – riittävästi ruokaa, puhdasta vettä, asunto, perusterveydenhuolto ja koulutus – kaikille maapallon asukkaille.
Karkeasti arvioiden perusasioiden turvaaminen kaikille sekä ympäristön suojelu ja kunnostaminen vaatisivat 220 miljardia euroa vuodessa kymmenen vuoden ajan. Se on nykymaailmassa mitätön summa.
On kuitenkin turhaa toivoa, että asia hoituisi virallisen kehitysavun kautta. Teollisuusmaiden järjestön OECD:n jäsenten kehitysapu on viime ajat laskenut noin viiden prosentin vuosivauhtia. Se paljastaa, että pohjoisten maiden huoli eteläisistä oli paljolti kylmään sotaan kytkeytynyt strateginen ilmiö.
YK:ssa kehitysavun tavoitteeksi asetettu 0,7 prosentin bruttokansantuoteosuus on hurskasta kuvittelua. OECD:n omien tilastojen mukaan kehitysavun osuus sen jäsenvaltioiden kansantuotteesta on täpärät 0,22 prosenttia.
Meidän pitää lakata teeskentelemästä, että todellinen muutos saadaan aikaan valtioiden budjettien kautta. Rahaa on etsittävä sieltä, missä sitä todella on: kansainvälisiltä finanssimarkkinoilta, veroparatiiseista ja ylikansallisista yrityksistä. Yhden oivan keinon tarjoaa kansainvälisiin valuutansiirtoihin kohdistettava Tobinin vero.
Sata vuotta sitten nykyisissä rikkaissa maissa vallitsi jyrkkä ihmisten eriarvoisuus, jonka muutamat rohkeat henkilöt nostivat yleiseen tietoisuuteen.
Niin Lontoon kuin New Yorkinkin köyhillä asuinalueilla terveydenhoidon ja koulutuksen taso, lukutaidottomuus, asuinolot, rikollisuus sekä imeväis- ja lapsikuolleisuus olivat täysin verrannollisia nykyisten kehitysmaiden tilanteeseen.
Räikeä eriarvoisuus tunnustettiin asteittain paitsi häpeälliseksi myös vaaralliseksi koko yhteiskunnalle, etuoikeutetuimmat jäsenet mukaan lukien. Progressiivinen tuloverotus otettiin käyttöön edistämään tulojen uudelleenjakoa ja köyhien saamista osaksi yhteiskuntaa.
Etelän ja pohjoisen eriarvoisuutta tulisi nyt ryhtyä kaventamaan samalla tavoin. Raha on olemassa, mutta se täytyy koota kansainvälisellä verotuksella. Nämä korjaukset ja uudistukset ovat kaikkien etujen mukaisia. Nykyiset suunnattomien omaisuuksien haltijat tietenkin vastustavat, kuten New Yorkin rikkaat sata vuotta sitten. Se ei kuitenkaan ole syy vähentää, vaan pikemminkin lisätä painostusta.
Vaikka muutama vuosi sitten puhuttiin paljon "rahapolitiikan uudesta arkkitehtuurista", uusia turvajärjestelmiä ei ole pystytetty. Tämän kolumnin kirjoittamisen aikaan koko maailma odotti Argentiinan talouden romahdusta ja sen ennalta- arvaamattomia seurauksia.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF jatkaa politiikkaansa, jonka tarkoituksena on turvata velkojan omaisuus keinolla millä hyvänsä. Se ei tunnusta "roskalainoja", vaan perii saataviaan myös veloista, joita ovat ottaneet aiemmat korruptoituneet, itsevaltaiset, sotilas- tai rotusortohallitukset.
IMF:stä pitäisi tulla jälleen sellainen kuin Keynes tarkoitti: mekanismi, joka auttaa valtioita niiden tilapäisissä maksutasevaikeuksissa. IMF:n tulisi neuvoa valtioita välttämään uutta kovan valuutan lainanottoa ja valvoa kauan kaivattuja velkajärjestelyjä. Köyhimpien maiden lainat ja kaikki roskalainat pitäisi mitätöidä heti, ja monille muille pitäisi sallia asiallinen konkurssimenettely.
Jos IMF:ää ei pystytä uudistamaan, se tulisi lakkauttaa ja korvata kokonaan uudella kansainvälisellä luottolaitoksella.
Näiden asioiden parissa vuosia työskennelleet ihmiset tulevat säännöllisesti samaan johtopäätökseen: velka ei ole laisinkaan raha- tai talousongelma vaan poliittinen kysymys. Se on paras koskaan keksitty vallan ja valvonnan väline, jolla pohjoinen hallitsee etelää (ja nyt myös itää). Se päihittää komeasti kolonialismin, joka edellytti armeijaa ja hallintokoneistoa ja aiheutti ikävää kirjoittelua. Velkaan perustuva kontrolli ei tarvitse koneistoja, vaan se panee ihmiset maksamaan siitä, että heitä sorretaan.
Globalisaatiota arvosteleva kansalaisliike pitää velkahelpotuksia olennaisena ehtona etelän ja pohjoisen entistä tasa-arvoisemmille suhteille. Moni vaatii lisäksi, että etelän maille pitäisi palauttaa omaisuutta, jonka pohjoinen on imenyt sieltä vuosikymmenten ja -satojen saatossa. Talkoisiin vaaditaan osallistumaan sekä yksityisiä pankkeja että julkisia luottolaitoksia, jotka ovat saaneet korvauksen jo moneen kertaan.
(Inter Press Service)
* Susan George johtaa Amsterdamissa toimivaa Transnational Institutea ja toimii Ranskan Attac-liikkeen varapuheenjohtajana. Hän on kirjoittanut kymmenen kirjaa.
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
