Johannesburg, 27.01.99 (IPS) – "Afrikan konfliktien lopettaminen vaatii uutta johtajien sukupolvea", sanoo zimbabwelainen politiikan tutkija Mwesiga Baregu. Hänen ohellaan moni muukin afrikkalainen on alkanut miettiä, mitkä syyt pitävät maanosan jatkuvassa väkivallan kierteessä.
Lukuisat Afrikan maiden johtajat ovat parhaillaan mukana erilaisissa neuvotteluissa, joissa yritetään etsiä ratkaisuja loppumattomilta tuntuviin konflikteihin. Useimmat heistä eivät kuitenkaan ole onnistuneet ratkomaan ongelmia edes omassa maassaan, joten toiveet läpimurroista aluetasolla eivät ole suuria.
Esimerkiksi neuvottelut Kongon demokraattisen tasavallan (entinen Zaire) kriisistä eivät toistaiseksi ole kantaneet hedelmää. Sen sijaan konfliktiin on sotkeentunut jo kuusi alueen valtiota. Kongon presidenttiä Laurent Kabilaa tukevat Angola, Namibia ja Zimbabwe, kun taas kapinalliset saavat apua Ruandalta ja Ugandalta.
Kongon konfliktin osasyyksi on mainittu Ruandan vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen kokema pakonomainen hätä rajojensa turvallisuudesta. Namibian ja Zimbabwen uskotaan tavoittelevan Kongossa taloudellisia etuja, ja Angola yrittää epätoivoisesti tukkia yhtä oman maansa kapinaliikkeen Unitan huoltoreiteistä.
"Ja sitten on vielä tämä kypäräpäinen Kabila, jonka johdettavaksi ei pitäisi antaa edes keskikokoista kylää", sanoo Richard Cornwell Johannesburgissa toimivasta turvallisuuden tutkimuslaitoksesta.
"Afrikan ongelmissa on kyse valtioiden heikkoudesta ja köyhyydestä, hallitusten kyvyttömyydestä valvoa alueitaan ja poliittisten järjestelmien epäonnistumisesta", hän jatkaa.
1960-luvulla itsenäistyneistä Afrikan valtioista ainoastaan Botswana ja Mauritius ovat säilyttäneet monipuoluejärjestelmänsä, muistuttaa Etelä-Afrikan Afrikka-instituutti.
Guinea, Mali ja Niger olivat yksipuoluevaltioita jo itsenäistyessään. Monissa maissa, kuten Norsunluurannikolla, Senegalissa, Tunisiassa ja Zimbabwessa, hallitsevan puolueen ylivoimaisuus johti käytännössä yksipuoluevaltaan.
Luonnonvarojen epäoikeudenmukainen jakautuminen on niin ikään johtanut paheneviin konflikteihin Afrikassa. Se on myös syövyttänyt sitä nationalismin henkeä, joka edelsi siirtomaavalloista itsenäistymistä.
Kenialaisen Nairobin yliopiston professori Walter Oyugi arvioi, että loppumattomalta näyttävä väkivallan kierre Afrikan suurten järvien alueella, Afrikan sarvessa ja Länsi-Afrikassa on seurausta vallanjaon epäonnistumisesta ja kyvyttömyydestä ratkoa seuraajakysymyksiä.
Kenian mediainstituuttia edustava David Makali puolestaan syyttää konflikteista Afrikan siirtomaahistoriaa.
Hän ottaa esimerkiksi Etiopian, jossa on 1960-luvulta lähtien puhjennut yhteenottoja keskusjohdon ja irtaantumaan pyrkivien kansanosien välillä.
Makalin mukaan taustalla on se, että kun Euroopan vallat kokoontuivat Berliiniin 1884 ja jakoivat Afrikan, ne pakottivat yhteen kansoja, jotka eivät olleet väleissä keskenään. Lisäksi luonnonvarat jakautuivat epäoikeudenmukaisesti.
Etiopiassa Somalian rajan pinnassa sijaitsevassa Ogadenin autiomaassa on toiminut itsenäisyysliike 1960-luvulta lähtien. Se sai tukea Somalialta ja kävi katkeran sodan Etiopiaa vastaan 1977- 1978.
Myös 1993 itsenäistynyt Eritrea soti Etiopiaa vastaan vuodesta 1961. Maiden välillä oli rajakahakka jälleen viime vuonna.
Kaiken kaikkiaan Afrikan hallitukset ovat tehneet varsin vähän luodakseen sopusointua kansalaistensa keskuuteen. Johtajat ovat käyttäneet huomattavasti enemmän energiaa aseistautumiseen mahdollisia vihollisia vastaan.
Sotilasmenot leikkaavat tuntuvan siivun Afrikan taloudesta. Lontoossa toimivan strategisen tutkimuksen laitoksen mukaan esimerkiksi Angola käytti 1997 aseisiin liki 9 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Eritrean asemenot veivät 8 prosenttia ja Lesothon vajaat 5 prosenttia kansantuotteesta.
Mainittakoon vertailun vuoksi että esimerkiksi Belgian ja Saksan sotilasmenot ovat 2 prosenttia budjetista.
Afrikan militarisoiduin maa on Libya, jossa on 19 sotilasta tuhatta asukasta kohden. Angolassa suhdeluku on 10 ja vertailumaissa Saksassa 9 ja Belgiassa 8.
Afrikan sotilashankintoja kannustaa tutkija Cornwellin mukaan Itä-Euroopasta tuleva halpojen aseiden virta, joka tuntuu myös toimivan kipinänä sotimiselle.
Afrikka on jo kolmen vuosikymmenen ajan ollut sotien maanosa. Sen seurauksena erilaisten laittomien ryhmittymien käsiin on jäänyt miljoonittain maamiinoja, automaattiaseita sekä muita pyssyjä ja ammuksia.
Kansainvälisten luottolaitosten Afrikan maille sanelemat talouden rakennesopeutusohjelmat ovat nekin vain pahentaneet Afrikan poliittista levottomuutta, vaikka tavoitteena oli talouskasvu.
Rakennesopeutuksen päätavoitteisiin kuuluu se, että köyhät maat kykenevät maksamaan velkansa takaisin, ja sitä Afrikankin valtiot ovat tehneet. Afrikasta siirrettiin 1996 velanhoitokuluina 14,4 miljardia dollaria (yli 70 miljardia markkaa) rikkaisiin teollisuusmaihin. Summa vastaa koko Afrikan koulutusmenoja ja on kaksinkertainen alueen terveysmenoihin verrattuna.
"Afrikan ongelmat ovat yhteydessä perinnöksi saamiimme tuotantorakenteisiin. Ne pitäisi muuntaa sisäänpäin katsoviksi omavaraistalouksiksi", ehdottaa tutkija Baregu.
"Useimmat meille määrätyt rakennesopeutusohjelmat keskittyvät viennin kasvattamiseen, mikä hankaloittaa maan sisäistä taloudellista tilannetta", hän jatkaa.
Toimittaja Karim Okanla länsiafrikkalaisesta Beninistä huomauttaa, että ylikansallisten yhtiöiden kiinnostuminen Afrikan valtavista mineraalivaroista toi mukanaan palkkasotilaiden ja puolisotilaallisten joukkojen vitsauksen.
Angolassa Gulf Oil on pestannut yhdysvaltalaisen Airscan- yhtiön huolehtimaan Cabindan öljykenttien turvallisuudesta. Eteläafrikkalainen palkkasoturifirma Executive Outcomes on toiminut sekä Sierra Leonessa että Angolassa. Yhtiö väittää saaneensa työtarjouksia myös Sudanista, Nigeriasta ja entisen Zairen diktaattorilta Mobutu Sese Sekolta.
Brittiläisen Sandline International- yhtiön yksityisarmeija on taistellut Sierra Leonessa.
"Meidän on päästävä käsiksi ongelman lähteisiin, asekauppiaisiin ja ylikansalisiin yrityksiin, jotka toimivat melkein kuin valtiot valtioissa", vaatii Okanla. (Inter Press Service)
