Rooma, 12.08.98 (IPS) – Aina silloin tällöin joku hyvää tarkoittava sielu tuomitsee "kärsimyspornoksi" nuo hirvittävät sotakuvat, joita meille esitellään televisiossa ja lehtien sivuilla: outoihin asentoihin vääntyneitä ruumiita, kammottavasti silvottuja siviilejä ja hitaasti nälkään nääntyviä eläviä luurankoja.
Selvä se, että nämä kuvat ovat sietämättömiä. Mutta piileekö ongelman ydin kuvien kauhistuttavuudessa vai siinä, että tieteellis-teknisillä valloituksillaan ylvästelevä ihmiskunta näyttää suostuvan elämään rinnan sodan barbaarisimpien muotojen kanssa?
Samaan aikaan kun me maailman hyväonniset nautimme kesälomasta, uusi aalto "kärsimyspornoa" alkoi hyökyä silmiemme eteen Bahr al Ghazalin alueelta Etelä-Sudanista. Lähes kahta miljoonaa ihmistä uhkaa nälkäkuolema alueella, joka on ollut sodan kurimuksessa 15 vuotta.
Sudania uhkaava tragedia ei tullut kansainvälisille avustusjärjestöille yllätyksenä: maa on jo vuosia kuulunut humanitaarisen avun pääkohteisiin.
On tärkeätä pitää mielessä, että yksikään Sudanin tragedian syistä – sateiden viivästymistä lukuun ottamatta – ei ole "luonnollinen". Etelä-Sudanin piina on täysin ihmisen aikaansaannosta. Se on seurausta ihmisen kyvystä toimia epähumaanisti ja tietenkin siitä, että sotarikollisten ei nykymaailmassa ole tarvinnut pelätä rangaistuksia.
Sudanin konfliktissa on kuollut jo yli miljoona ihmistä ja alueen kaikkiaan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta on kaksi miljoonaa lähtenyt pakoon.
Sudanin vuonna 1958 tapahtuneesta itsenäistymisestä asti maan ongelmia on selitetty sillä, että samojen rajojen sisäpuolelle tungettiin islaminuskoisten arabien hallitsema Pohjois-Sudan ja kristittyjen tai luonnonuskontoja harjoittavien mustien asuttama Etelä-Sudan. Pohjoinen hallitsee maata, ja etelä vaatii ase kädessa uskonnonvapautta ja itsehallintoa.
On totta, että pääkaupungin Khartumin hallitsevalla luokalla ei 40 vuoteen ole ollut tahtoa sen enempää kuin taitoakaan ratkaista etelän ongelmaa. Tilannetta mutkistaa vielä se, että Sudanin öljyvarat sijaitsevat etelässä.
Totta on sekin, että Sudanissa vuodesta 1989 valtaa pitänyt islamilaisten fundamentalistien tukema sotilasjuntta on käyttänyt kovia otteita tukahduttaakseen etelän oikeutetut itsehallintovaatimukset. Siviiliväestö on tänä aikana joutunut jatkuvien fyysisten ja moraalisten loukkausten uhriksi.
Mahdollisuuksia löytää konfliktiin ratkaisua – olipa se etelän täydellinen irtaantuminen, liittovaltio tai itsehallinto – varjostaa myös Etelä-Sudanin kapinajohtajien ja poliittisten liikkeiden heikko uskottavuus.
Etelän parhaiten järjestettyä sissiliikettä, Sudanin kansan vapautusarmeijaa, johtaa eversti John Garang. Hän on häikäilemätön sotapäällikkö, jonka itsevaltainen johtamistyyli on aiheuttanut sissiliikkeen sirpaloitumiseen useisiin kuppikuntiin etnisten syiden tai silkan henkilökemian pohjalta.
Garangin sissit edustavat pääosin dinka-kansaa, Riek Machar johtaa nuerien armeijaa ja Lam Akol shillukien. Garangin kanssa riitaantunut "kenraali" Kerubino komentaa omaa dinka-armeijaansa nyt nälänhädän kynsiin joutuneella Bahr al Ghazalin alueella.
Kerubino ei ole kaihtanut taktisia liittoutumia Sudanin hallituksen kanssa. Lisäksi hän käy sumeilematta muiden etelän sissiliikkeiden kimppuun. Tämä on vienyt maton alta yrityksiltä välittää Sudanin kiistassa ja vaikeuttanut entisestään humanitaarista avustustyötä alueella.
Kolme Sudanin rajanaapuria – Etiopia, Eritrea ja Uganda – tukee Garangia ja tämän pyrkimyksiä kaataa Khartumin islamilainen sotilasjuntta. Naapurit saivat vuoden 1997 alkupuolella Yhdysvalloilta tärkeän sotilaallis-diplomaattisen "apupaketin", jonka tavoitteena oli lopettaa Sudanin sisällissota. Tarkoitus oli "tönäistä" Sudanin armeijaa sotilaallisesti niin paljon, että tie aukenisi konfliktin diplomaattiselle ratkaisulle.
Ratkaisuyritys oli alun pitäen kyseenalainen ja menetti lisää uskottavuutta toukokuussa, kun Etiopia ja Eritrea ajautuivat keskinäiseen kahakointiin. Kaikki tämä vain kiihdytti Sudanin etelän ja pohjoisen yhteenottoja ja siitä poikineita paikallisia "alakonflikteja".
Sudanin sodan uhrien auttamisessa vuosikaudet ponnistellut monimutkainen ja kallis humanitaarisen avun verkosto ei viime tapahtumien jälkeen ole enää kyennyt täyttämään tehtäväänsä.
Uusi myrskyisä yritys – "kärsimyspornokuvat" – herätellä kansainvälistä solidaarisuutta voi auttaa säästämään monia ihmishenkiä tulevina kuukausina. Mutta siihen sisältyy jälleen uusi riski: kunhan kauheat nälkätilastot on saatu "hyväksyttävälle" tasolle, Sudan katoaa uutisista. Silloin kovia kokeneet sudanilaiset ovat taas sotaherrojensa panttivankeina ja sellaisen kansainvälisen diplomatian armoilla, joka ei osaa päättää, onko ihmishenki arvokkaampi kuin tynnyrillinen öljyä.
Avustustyöntekijöillä ei puolestaan ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa sisukkaasti ponnisteluaan inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi, vaikka heidän toimintavapautensa on uhattuna joka päivä. Yhtäällä Sudanin hallitus rajoittaa heidän liikkumistaan ja toisaalla sissipäälliköt vaativat jatkuvasti "osuuksia" siviileille tarkoitetusta ruuasta, lääkkeistä ja muista tarvikkeista. (Inter Press Service) * Emma Bonino on Euroopan unionin humanitaarisen avun komissaari. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
