Ulan Bator, 29.07.98 (IPS) – Muutos sosialistisesta järjestelmästä markkinatalouteen on ollut ylänköjen ja paimenten Mongolialle kivuliaampaa kuin monelle muulle entisen Neuvostoliiton suojatille. Alkutaipaleella köyhyys ja turvattomuus ovat lisääntyneet, mutta jotkut yrittäjiksi ryhtyneet entiset paimentolaiset ovat myös onnistuneet.
Keski-Aasiassa sijaitsevan Mongolian talous nojasi vahvasti Neuvostoliiton tukeen 72 vuoden ajan. Noin 80 prosenttia kansasta oli paimentolaisia ja karjatalous oli talouden selkäranka. Teollisuutta ja muuta tuotantoa oli vähän. Kun Neuvostoliitto hajosi, ainoalta mahdollisuudelta 1990-luvun alussa tuntui siirtyminen markkinatalouteen. Lähes yhdessä yössä valtion tukiaiset lakkautettiin, valtionyritykset suljettiin ja sen sijaan rohkaistiin yrittäjyyttä.
Yrittäjyyden opetteleminen on vaatinut eniten sopeutumista entisen kollektiivitalouden karjapaimenilta ja julkisen sektorin työntekijöiltä.
"Miltä juusto maistuu?" entinen paimentolainen Tumurkhuyag kysyy tehdasvierailta jännittyneen näköisenä. "Yleisön mielipiteet ovat meille tärkeitä, jotta voimme parantaa laatua. Haluan että valmistamamme juusto on kansainvälistä tasoa."
Vielä kymmenen vuotta sitten tällainen puhe olisi ollut ennenkuulumatonta Altanbulagissa, syrjäseudulla maan eteläosassa.
Mongolian ensimmäinen juustotehdas perustettiin 1996 Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) kehitysohjelman tuella ja Hollannilta saadulla lainalla. Se tarjoaa toimeentulon 15 paimentolaisperheelle, jotka joutuivat siirtymään pois luonnonsuojelualueeksi muutetuilta laitumiltaan.
Paimentolaiset saavat nyt elantonsa myymällä maitoa juustotehtaalle. Tumurkhuyagin perhe on yksi niistä ja lisäksi perheenpää on tehtaan palkkalistoilla.
"Saan syvää tyydytystä siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oman onneni seppä. Yritykseni menestys riippuu liikemiestaidoistani eikä hallituksesta tai jostakin muusta tahosta", Tumurkhuyag sanoo katsellessaan ylpeästi potkupallon kokoisia juustoja.
Tehtaan pallukat ovat juuston makuun päässeiden kuluttajien suosiossa pääkaupungissa Ulan Batorissa, sillä ne ovat tuontituotteita halvempia.
Tumurkhuyag ei paljasta kaipaako hän takaisin aroille. Vaikka hän onkin tietoinen yrittämisen karikoista, hän uskoo tehtaansa selviytyvän.
"Paluuta menneeseen ei ole. Mongolia on valinnut markkinatalouden tien ja sen myötä se on hyväksytty kansainvälisen yhteisön jäseneksi", hän sanoo.
YK, Maailmanpankki ja avunantajamaat tukevat pienyritysten käynnistämistä erilaisilla lainoitusohjelmilla. Harvat onnekkaat pääsevät tuen piiriin, toiset ovat ryhtyneet yrittäjiksi omin avuin.
Baraduuz, jolla on loppututkinto Moskovan yliopistosta ja takanaan 15 vuoden ura valtion palveluksessa, vuokrasi 1992 valtiolta pienen maapalan keitaan läheltä Gobin autiomaassa ja ryhtyi viljelemään vihanneksia ja hedelmiä. Kauppa käy, sillä paikka on suosittu matkailukohde.
"Minulle tämä sopii hyvin. Valtion virastossa näivetyin, mutta nyt pysyn kunnossa, ja palkkakin on paljon parempi", hymyilee ruskettunut ja vetreä Baraduuz, joka on 59-vuotias. Hän ansaitsee noin 1 400 markkaa kuussa kun opettajien ja valtion palveluksessa olevien kuukausipalkka on noin 275 markkaa.
Edellytykset arojen maalla muuttua markkinataloudeksi ovat huterat: tiekanta ja tietoliikenneyhteydet ovat heikot. Taloustutkija S. Nyamzagd sanoo maan etsivän epätoivoisesti ulkomaisia investointeja kehittääkseen kuljetus-, posti- ja tietoliikenneyhteyksiä sekä energiantuotantoa.
"Mongolialla on valtavat hyödyntämättömät luonnonvarat. Voisimme kehittää maataloutta ja matkailua, jos perusrakenteet saadaan kuntoon", S. Nyamzagd sanoo.
Kupari, kashmirvilla ja kulta ovat edelleen Mongolian tärkeimmät vientituotteet. Mutta kuparin ja vuohennahkojen maailmanarkkinahinnat ovat laskeneet voimakkaasti ja vuoden 1998 valtion budjettiin on tämän vuoksi lohjennut 35 miljoonan vaje.
Japani on maan suurin tukija. Mongolian hallitus on asettanut tärkeimmäksi kohteeksi kuljetus- ja sähköverkon uudistamisen, johon Japani antaa vuosittain 69-103 miljoonaa dollaria. Kohentuneiden perusrakenteiden toivotaan houkuttelevan uusia sijoittajia maahan.
Mutta japanilaisten liike-elämän asiantuntijoiden mukaan Mongolian tie markkinataloudeksi tulee olemaan kivinen. Kaukana ylängöillä sijaitsevalla maalla ei ole omia satamia, ja sen 2,4- miljoonainen väestö on taustaltaan lähinnä karjankasvattajia.
"Mongolia joutuu kilpailemaan japanilaisista sijoittajista sellaisten maiden kuin Kiinan ja Vietnamin kanssa, joiden valtteja ovat satamat ja suuri väestö", sanoo professori Shinichi Kobuchi Tokion Aasia-yliopistosta.
Kahdenkymmenen prosentin inflaatio nostaa kuluttajahintoja ja syö palkkojen ostovoimaa.
Joidenkin kohdalla kehityksen pyörä on ikään kuin pyörähtänyt taaksepäin. Tyytymättömyys sai entisen kaupunkieläjän, lääkäri Byambajavin, 46, muuttamaan perheineen Gobin autiomaahan. 'Gerissä' eli telttatalossa asuva perhe kasvattaa lampaita, vuohia, kameleita ja hevosia. Maidosta, nahoista ja villasta saatavat tulot takaavat paremman elintason kuin lääkärin palkka.
Valtion takaamaan terveydenhuoltoon, koulutukseen, työpaikkoihin ja eläkkeisiin tottuneet mongolialaiset ovat joutuneet oman onnensa nojaan. Kun koulunkäynti ja terveyspalvelut ovat muuttuneet maksullisiksi, ja palkkojen reaaliarvo samaan aikaan laskenut, on rakennemuutoksen hintana sosiaalinen ahdinko.
Työttömyys on kasvanut voimakkaasti ja arviot köyhyysrajan alapuolella elävistä liikkuvat 25 ja 40 prosentin välillä.
Kurjistuminen on iskenyt pahasti lapsiin. Aliravitsemus ja vakavat sairaudet, kuten tuberkuloosi ovat lisääntyneet lasten keskuudessa. Yhä useampi nuori joutuu myös keskeyttämään koulunkäynnin vanhempien varattomuuden vuoksi.
Selvä merkki siitä, ettei yhteiskunnassa ole kaikki kohdallaan, on katulasten ilmestyminen Ulan Batorin kaupunkikuvaan. Entisinä aikoina olisi ollut ennenkuulumatonta, että yksikään lapsi olisi elänyt kerjäläisenä kadulla. Nyt jotkut työttömät ja alkoholismiin ajautuneet vanhemmat eivät pysty enää ruokkimaan lapsiaan, ja ainakin tuhatkunta heistä on päätynyt kaduille. (Inter Press Service)
