Pariisi, 22.07.98 (IPS) – Afrikka oli kylmän sodan aikaan yksi maailmanpolitiikan keskeisiä näyttämöitä. Berliinin muurin kaaduttua maailman mielenkiinto kääntyi muualle, eikä Afrikka ole saanut riittävää huomiota, vaikka siellä on tapahtunut paljon myönteistä kehitystä.
Kahden valtablokin kilpailu vaikutusvallasta strategisena pidetyssä maanosassa teki Afrikan ja länsimaiden väliset suhteet yksinkertaisiksi. Kylmän sodan päätyttyä kymmenisen vuotta sitten asiat eivät olekaan olleet enää niin yksinkertaisia. Yhdysvallat ja Venäjä ovat menettäneet mielenkiintonsa Afrikkaa kohtaan ja Euroopan katse on kääntynyt itään, jossa markkinat aukeavat vapaalle kaupankäynnille. Aasia on nyt maailman huomion keskipisteenä.
Tosiasiassa Afrikka ei koskaan ollutkaan mielenkiinnon kohteena oman itsensä vuoksi, vaan sen strategisen merkityksen takia, joka sillä oli kylmän sodan voimatasapainossa. Asetelmien muututtua Afrikan on koottava voimansa enemmän kuin koskaan taloudellisen kehityksen jouduttamiseksi, mutta maanosa on hiljattain joutunut kärsimään kohteliaasti sanottuna "avunantajamaiden väsymisestä".
"Afropessimistit" vetoavat niihin lukuisiin, yleisesti tunnettuihin vaikeuksiin, jotka koettelevat tätä mannerta. Sen teollistumisaste on riittämätön ja se on liian riippuvainen Euroopasta alhaisesti jalostettujen raaka-aineiden viejänä. Sen maataloustuotanto ei kykene ruokkimaan jatkuvasti kasvavaa väestöä. Ja sen velka on ollut 1980-luvulta alkaen hallitsematon.
Usein näiden syiden taakse piiloudutaan välinpitämättömyyden peittämiseksi. Niitä saisi käyttää tekosyynä taloudellisesta yhteistyöstä pidättymiselle. Afrikan ongelmat ovat totta, mutta niiden ei saa antaa pimentää mitalin toista puolta sen enempää tietämättömyyden kuin henkisen laiskuuden vuoksi.
Tiedotusvälineet eivät esimerkiksi kerro, että viimeisen kolmen vuoden aikana Afrikan taloudet kasvoivat 4,5 prosenttia, joka on kaksi tai kolme kertaa useimpien Länsi-Euroopan maiden kasvuluku. Yleisesti ei myöskään tiedetä, että maanosan väestönkasvu ei olekaan niin räjähdysmäistä ja hillitöntä kuin vieläkin oletetaan: nykyään väestö kasvaa keskimäärin kolme prosenttia vuodessa – ja varallisuus karttuu tätä enemmän.
Koulutuksen alalla on Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa otettu huomattavia edistysaskeleita. Kolmekymmentä vuotta sitten vain yksi kolmesta kouluikäisestä lapsesta pääsi opinahjoon, mutta tänä päivänä kolme neljästä istuu koulunpenkillä. Nykyisin Afrikan kouluista valmistuu hyvin valmiuksin varustettuja nuoria.
Toinen myönteinen kehityskulku, joka on jäänyt pimentoon, on tiedonvälityksen ja sen myötä afrikkalaisten kulttuurien leviäminen laajemmalle. Muutaman viime vuoden aikana monet maat ovat siirtyneet monipuoluejärjestelmään – esimerkiksi Benin, Norsunluurannikko ja Ghana – ja sen vanavedessä on seurannut tiedonvälityksen vapauttaminen hallitusten kontrollista.
Jos olisi mahdollista ohjata Afrikkaan edes murto-osa niistä miljardeista dollareista, jotka liikkuivat viime kuukausina Kaakkois-Aasiassa, sen talouksien kasvuvauhti kaksinkertaistuisi.
On tiettyjä piirejä, jotka ovat huomanneet Afrikassa tapahtuvan kehityksen. Yhdysvallat ja muutama muu maa investoi sinne koko ajan yhä enemmän, koska ne ovat ymmärtäneet sellaisten markkinoiden arvon, joilla vuonna 2020 on miljardi kuluttajaa. Esimerkiksi Coca Cola on laskenut, että sen myynti Afrikassa kasvaa 15 prosenttia niin kauan kuin rauha vallitsee.
Rauha ei olekaan mikään vähäpätöinen ehto. Afrikan asioita sotkevat jatkuvasti erilaiset konfliktit. Yli puolet Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) rauhanturvaoperaatioista minun pääsihteerikauteni aikana suuntautui Afrikkaan. Tämä on afrikkalainen sairaus. Aikana jolloin monet maanosan taloudellisen kehityksen edellytykset ovat toteutuneet, afrikkalaiset tuhoavat ne sisällissodissa.
Vain afrikkalaiset itse voivat luoda edellytykset kestävälle rauhalle, kansainvälisten järjestöjen ja erityisesti YK:n tuella.
Joillakin afrikkalaisilla mailla on maantieteellisten ja historiallisten syiden vuoksi naapureitaan paremmat edellytykset luotsata maanosa kohti rauhaa ja kehitystä.
Afrikka on vaihtelevin seurauksin ollut yhteydessä Eurooppaan vuosisatojen ajan. Noin 30 viime vuoden aikana nämä kaksi maanosaa ovat yrittäneet päästä eroon siirtomaa-ajan kyseenalaisesta perinnöstä. Suhteet ovat kypsyneet ja on siirrytty Afrikan riippuvuudesta keskinäiseen riippuvuuteen.
Euroopan saavuttama korkea yhtenäisyyden aste ei johdu niinkään tavaroiden vapaasta liikkumisesta yhteismarkkinoilla kuin siitä, että on luotu etuoikeutettu alue, jossa ajatukset ja ihmiset voivat liikkua vapaasti. Euroopan esimerkki voisi antaa aihetta toiveikkuuteen myös Afrikalle. Onko tämä yhtenäinen Eurooppa todellakin se sama paikka, joka oli sodan kynsissä vain 50 vuotta sitten?
"Afrikan on yhdistyttävä", julisti Ghanan presidentti Kwame Krumah 1960-luvulla. Afrikka ei ole vain valtava raaka-aineiden lähde muulle maailmalle. Jos se ottaisi täysin käyttöön inhimilliset voimavaransa, se voisi muuttua kansainvälisen yhteisön arvokkaaksi jäseneksi – mutta se tarvitsee vielä ulkopuolista apua. (Inter Press Service) * Boutros Boutros-Ghali on YK:n entinen pääsihteeri 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
