Lontoo, 15.01.97 (IPS) – "Puolueettomuus" on aikamme konflikteissa yhä useammin merkityksetön käsite. Avustustyöntekijät tarvitsevat suojelua voidakseen auttaa viattomia uhreja. Kun auttajien turvallisuutta takaamaan tarvitaan aseita, he joutuvat usein tilanteeseen, joka tulkitaan asettumiseksi jonkin konfliktin osapuolen puolelle.
Alan johtaviin tutkijoihin kuuluva brittiläisen Oxfordin yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Adam Roberts väittää, että kansainvälisten avustusoperaatioiden monet epäonnistumiset 1990-luvulla johtuvat siitä, että niiden turvallisuuden takaamiseen ei ole vakavasti paneuduttu.
Kunnianarvoisa perinne, joka "yhdistää humanitaarisen toiminnan puolueettomuuteen ja tasapuolisuuteen" ei edistä rakentavaa turvallisuusajattelua. "Joskus turvallisuustarpeet tekevät näistä periaatteista luopumisen välttämättömäksi", Roberts sanoo.
"Turvallisuus on pääsyy siihen, että käsitteitä on harkittava uudelleen", hän vakuuttaa.
"Avustustyöntekijät ovat joutuneet vaaralle alttiiksi monissa tilanteissa, ja heidän toimintaansa on häiritty. Tämä pakottaa heidät joko pyytämään suojelua yhdeltä tai useammalta taistelun osapuolelta tai yrityksiin ratkaista konflikti itse. Se merkitsee perimmiltään asettumista jonkun puolelle."
Robertsin näkemys on esitelty tuoreessa raportissa (Humanitarian Action in War, Adelphi Paper 305), jonka on julkaissut Lontoossa toimiva International Institute of Strategic Studies (IISS). Robertsin keskeinen ajatus on, että vaikka sotiin on puututtu humanitaarisilla väliintuloilla 1990-luvulla enemmän kuin koskaan, monet yritykset ovat epäonnistuneet.
Somaliassa kansainvälinen rauhanturvaoperaatio päättyi nöyryyttävään epäonnistumiseen 1995. Bosniassa Srebrenican kaupungin joutuminen serbien käsiin samana vuonna vei pohjaa YK- joukkojen uskottavuudelta koko alueella.
Kesällä 1996 Liberiassa olleet avustusjärjestöt päättivät lopettaa toimintansa, kun laajamittainen avustustarvikkeiden ryöstely näytti vain ruokkivan sodan jatkumista. Kansainvälisin toimin Pohjois-Irakin kurdien suojaksi perustettu "suoja-alue" romahti syys- ja lokakuun 1996 sotatoimissa.
Kansainvälisen yhteisön reaktiot kansanmurhahenkiseen väkivaltaan Ruandassa ja Zairessa ovat niin ikään olleet tehottomia. Lisää takaiskuja on koettu entisen Neuvostoliiton alueella puhjenneissa konflikteissa, eritoten Tshetsheniassa.
"Suurvalloilta ja kansainvälisiltä järjestöiltä on puuttunut pitkän tähtäimen politiikka 1990-luvun konfliktien nostattamiin keskeisiin kysymyksiin. Tämä tyhjiö lisää humanitaarisen avun tarvetta, mutta vähentää sen tehokkuutta", raportissa väitetään.
Ajatuksille löytyy kannatusta. "Pidän Robertsin analyysia oikeana, mutta me tekisimme eron puolueettomuuden ja tasapuolisuuden välillä", sanoo Ed Cairns brittiläisen avustusjärjestön Oxfamin poliittiselta osastolta.
"Humanitaarisen auttamisen perinteeseen kuuluu näkemys, jonka mukaan kaikilla avuntarvitsijoilla on oikeus saada apua riippumatta heidän poliittisesta kannastaan ja uskonnostaan, etnisistä seikoista tai siitä, kuka heidän asuinaluettaan hallitsee. Tästä täytyy edelleen pitää sataprosenttisesti kiinni, ja tätä Oxfam tarkoittaa puolueettomuudella", Cairns selittää.
Hänen mukaansa kyse ei ole kuitenkaan tasapuolisuudesta. "Puolueettomuus ei ole samaa kuin neutraalisuus, jos jälkimmäisellä ymmärretään sitä, että kaikki konfliktin osapuolet ovat jotenkin tasa-arvoisia."
"Ruandassa ja sen ympäristössä sekä entisessä Jugoslaviassa olemme nähneet tapauksia, joissa kaikki osapuolet ovat saattaneet loukata ihmisoikeuksia, mutta selvää on ollut myös se, että kärsimysten pääasiallisena aiheuttajana on ollut yksi tai useampi osapuoli", Cairns täsmentää.
Suuria ongelmia piilee siinä, että viime vuosien inhimilliset katastrofit ovat yhä useammin olleet sellaisia, joita asiantuntijat kutsuvat nimellä monisyiset humanitaariset katastrofit (complex emergencies).
Yhdysvaltain hallitus on määritellyt monisyiset katastrofit sellaisiksi, joissa "yhden maan sisäiseen konfliktiin yhdistyvät suuret pakolaisvirrat, joukkomittainen nälänhätä sekä kokonaan tai osittain romahtaneet taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset instituutiot. Eräitä monisyisiä katastrofeja pahentavat luonnononnettomuudet ja vakavat puutteet kuljetusverkostoissa."
Monet tekijät ovat kasvattaneet humanitaarisen väliintulon tarvetta 1990-luvulla. Useat maat ovat tulleet entistä haluttomammiksi ottamaan vastaan suuria määriä pakolaisia. Samalla pakolaisvirrat ovat paisuneet kautta maailman. Tämä on moninkertaistanut YK:n pakolaisviraston UNHCR:n työtaakan.
Vuonna 1975 maailmassa oli noin 2,4 miljoonaa pakolaista, ja UNHCR:n menot olivat 69 miljoonaa dollaria. 1995 luvut olivat nousseet 14,5 miljoonaan pakolaiseen ja 1 140 miljoonaan dollariin.
Pakolaiskriisejä on pyritty aiempaa enemmän ratkomaan lähellä paenneiden kotimaata, muun muassa luomalla suoja-alueita ja lähes pysyviä leirejä. Sellaiset ratkaisut voivat kuitenkin pahentaa konflikteja, kuten Ruandan ja Zairen viimeaikaiset tapahtumat osoittavat.
Cairnsin mielestä keskeinen ongelma on myös se, että kansainvälinen yhteisö pyrkii ratkomaan konfliktit miltei yksinomaan humanitaarisen avun kautta, vaikka niiden syyt ovat poliittisia ja sotilaallisia.
"Ellei poliittisia ja turvallisuusongelmia selvitetä, avun lähettäminen ei ole mikään ratkaisu. Olemme nähneet tapauksia, joissa ihmisille on toimitettu ruokaa, mutta hyökkäykset heitä vastaan jatkuvat. Kyse on niin sanotusta hyvin ruokitun kuolleen oireyhtymästä."
Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kansainvälinen yhteisö on vältellyt monisyisten katastrofien nostattamia hankalia poliittisia kysymyksiä ja jättänyt kansalaisjärjestöt ja muut avustuselimet tekemään vaikeat moraaliset päätökset.
"Me joudumme tekemään erittäin vaikeita eettisiä valintoja", Cairns kertoo viitaten Itä-Zaireen, jossa kahden viime vuoden aikana on vain ruokittu Ruandan pakolaisia.
"Oxfamin ja muiden järjestöjen pyynnöistä huolimatta ei toteutettu mitään merkittävää kansainvälistä turvallisuusoperaatiota, jolla olisi eroteltu todelliset pakolaiset niistä, jotka osallistuivat Ruandan kansanmurhaan 1994."
Cairns saa tukea näkemyksilleen Milius Payaliwalta, joka edustaa konfliktien ratkaisuun pyrkivää International Alert – järjestöä.
"Minusta humanitaarinen apu on välttämätöntä lyhyen tähtäimen keinona. Pitkän tähtäimen ratkaisu edellyttää kuitenkin pureutumista konfliktin juuriin. YK:n, Afrikan yhtenäisyysjärjestön ja muiden konfliktin ratkaisuun tähtäävien järjestöjen pitäisi keskittyä siihen", Payaliwa sanoo.
Roberts tekee raportissaan seuraavan johtopäätöksen: "Jos 1990-luvun kokemukset ovat osoittaneet mitään, niin sen, ettei humanitaarista avustustyötä voida vakavasti ajatella erillään turvallisuuskysymyksistä." (Inter Press Service)
