Berkeley, Kalifornia, 30.10.96 (IPS) – Poliittisen vaikutusvallan ostaminen on yhtä vanha – vaikkei ehkä yhtä kunnianarvoisa – instituutio kuin demokratia itse. Missään rahan vaikutus politiikkaan ei kuitenkaan ole yhtä läpitunkeva ja syövyttävä kuin maailman ensimmäisessä ja kuuluisimmassa demokraattisessa valtiossa, Yhdysvalloissa.
Yhdysvaltain kongressin täytevaaleissa 1994 käytettiin vaalikampanjoihin yhteensä 724 miljoonaa dollaria (3,3 miljardia markkaa). Meneillään olevassa presidentinvaalitaistelussa arvioidaan palavan rahaa kaksinkertainen määrä.
Edustajanpaikka Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneessa maksaa keskimäärin reilut 600 000 dollaria (2,8 miljoonaa markkaa). Senaattorin viran hinta on kymmenkertainen eli huikeat 6 miljoonaa dollaria (28 miljoonaa markkaa). Tosin kaksi kalifornialaista senaattoriehdokasta käytti viime vaaleissa kisaan yhteensä 30 miljoonaa dollaria (138 miljoonaa markkaa).
Tähtitieteellisiin summiin nousevan vaalikassan kerääminen edellyttää sitä, että poliitikot alkavat heti valituksi tultuaan haalia rahoitusta uudelleenvalinnalleen. Se on niin uuvuttava ja alentava mylly, että monet fiksuimmista kongressiedustajista luovuttavat suosiolla yhden kauden jälkeen.
Nykyisen järjestelmän puolustajat väittävät, että ehdokkaille annetut kampanja-avustukset ovat sananvapauden ilmaus ja tärkeä poliittisen osallistumisen väline. Arvostelijat puolestaan sanovat, että poliittisessa mainonnassa sana ei ole vapaa, vaan maksaa esimerkiksi televisiossa kymmeniä tuhansia dollareita minuutti. Sellainen osallistuminen on siis mahdollista vain varakkaille.
Tilastot näyttävät vahvistavan jälkimmäisen kannan:
– Alle 0,3 prosenttia amerikkalaisista antoi enemmän kuin 200 dollaria (920 markkaa) kongressiehdokkaille vuoden 1992 vaalien alla.
– Vaatimaton 0,1 prosenttia äänioikeutetuista antoi 46 prosenttia kaikista kerätyistä kampanjavaroista.
– Yli 95 prosenttia aikuisista ei antanut lainkaan rahaa vaalikassoihin.
Järjestelmän puolustajat väittävät edelleen, että vaalikampanjoiden rahoittajien erilaiset intressit tapapainottavat toinen toisiaan.
Tässäkin tilastot osoittavat muuta: Yhdysvaltain liittovaltion vaalikomission tietojen mukaan yritykset rahoittavat vaalityötä seitsemän kertaa enemmän kuin ammattiyhdistysliike. Energiayhtiöt ja muut luonnonvaroja käytävät yritykset tukevat vaalityötä kymmenkertaisesti ympäristöjärjestöihin verrattuna, ja aseteollisuus ohittaa rauhanjärjestöt 20-kertaisesti.
Lisäksi intressiryhmät moninkertaistavat vaikutuksensa keskittämällä tukensa sellaisille poliitikoille, jotka istuvat niiden kannalta tärkeätä lainsäädäntöä käsittelevissä komiteoissa. Tämä lahjonnan muoto on täysin laillinen ja korruptoi perinpohjaisesti puolueettoman harkinnan.
Siksi ei ole yllättävää, että poliitikot edelleen äänestävät rahoittajiensa toiveiden mukaan, vaikka mielipidemittaukset osoittavat, että kansan suuri enemmistö kannattaa suuryritysten valvonnan kiristämistä, entistä tiukempia ympäristölakeja ja asevarustelumenojen supistamista.
Vuosien varrella tehdyt yritykset uudistaa poliittista järjestelmää ovat kaatuneet aina siihen ristiriitaan, että muutoksen taakse tarvittaisiin niiden äänet, jotka hyötyvät nykyisestä systeemistä eivätkä siksi halua muuttaa sitä.
Vuoden 1972 Watergate-skandaalin jälkimainingeissa kongressi hyväksyi lait, joilla rajoitettiin kampanja-avustusten ja -kulujen määrää ja luotiin presidentinvaaleja varten osin julkiselle rahoitukselle perustuva järjestelmä.
Vain pari vuotta myöhemmin Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi keskeisimmät uudistukset julistaen, että katon asettaminen kampanjakuluille ja henkilön omaan vaalityöhönsä käyttämien varojen määrälle loukkaa perustuslain takaamaa sananvapautta.
Seurauksena on ollut se, että kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana poliittiset virat ovat keskittyneet entistä visummin rikkaiden tai näille kiitollisuudenvelassa olevien käsiin. Henkilöt, joiden ainoa avu on muhkea pankkitili, ovat päihittäneet vastustajansa pelkästään panemalla omat rahansa likoon.
Amerikkalaisille olisi hyväksi opiksi tutustua muiden demokraattisten valtioiden vaalirahoitukseen. Parlamenttiin pyrkivät ehdokkaat tai puolueet saavat jonkinlaista yhteiskunnan tukea 15 maassa, jotka kuuluvat 20 rikkaimman teollisuusmaan joukkoon. Yhdeksän maata asettaa rajoituksia vaalirahoitukselle ja yksityiselle vaalituelle.
Ranskan järjestelmä on kattavin, sillä se panee rajat sekä kampanjakuluille että yksityiselle vaalirahoitukselle, mutta turvaa huomattavan yhteiskunnan tuen sekä ehdokkaille että puolueille. Israel ja Espanja rajoittavat niin ikään vaalikuluja ja antavat huomattavaa valtion tukea vaalityölle. Kolme maata, joissa valtio ei tue vaalityötä – Japani, Uusi-Seelanti ja Britannia – asettavat kuitenkin katon vaalirahoitukselle. Yhdysvallat on ainoa maa, joka ei anna ehdokkaille ilmaista mainosaikaa tiedotusvälineissä.
Yritykset uudistaa Yhdysvaltain vaalirahoitusjärjestelmää karahtivat kiville jälleen elokuussa, ja uudistajat ovat sittemmin keskittyneet osavaltio- ja paikallistason toimintaan. Kansalaisten käynnistämiä uudistushankkeita on vireillä 20 osavaltiossa. Marraskuun 5. päivän vaaleissa äänestäjät Mainen, Kalifornian ja Massachusettsin osavaltioissa saavat ilmaista mielipiteensä myös kampanjarahoituksen tulevaisuudesta.
Tämän vuoden vaalikierroksen kustannuksiksi arvioidaan tyrmäävät 1,5 miljardia dollaria (6,9 miljardia markkaa), mutta todelliset kulut ovat vielä paljon suuremmat.
Yrityksille ja yksityishenkilöille kiitollisuudenvelkaansa maksavat kongressiedustajat myöntävät näille erilaisia verohelpotuksia ja "joululahjahankkeita" satojen miljardien dollarien edestä joka vuosi.
Vieläkin kalliimmaksi tulee se, että nykyinen järjestelmä saastuttaa päätöksentekoprosessin jokseenkin joka asiassa. Pitkäaikaiset ongelmat, joiden ratkaisemisella on laaja kannatus, jäävät hoitamatta, koska pieni mutta rahakas joukko estää uudistukset lahjomalla asianomaisissa komiteoissa istuvat lainsäädännön portinvartijat.
Kaikkein kallein hinta maksetaan "dollaridemokratiassa" kuitenkin siitä, että kansa vieraantuu politiikasta entistä pahemmin. Tuoreen kyselyn mukaan 75 prosenttia yhdysvaltalaisista katsoo elävänsä vain nimellisessä demokratiassa. (Inter Press Service) * Mark Sommer johtaa Mainstream Media Projectia, joka pyrkii tuomaan uusia näkemyksiä Yhdysvaltain tiedonvälityksen valtavirtaan. 8 Copyright IPS, kaikki oikeudet pidätetään.
