Brazzaville,, 08.01.96 (IPS) – Pikkuinen Amina takertuu ohikulkijan hameenhelmaan ja päästää irti vasta, kun nainen panee kolikon hänen ojennettuun käteensä. Aminan isä istuu jalkakäytävällä seinään nojaten ja tuijottaa kaukaisuuteen. Noin yhdeksänvuotiaalta näyttävä Amina vie saamansa kolikon isälle.
"Olemme tottuneet kerjäläisiin, mutta nämä ovat erilaisia. Meitä askarruttaa heidän nuoruutensa ja kansallisuutensa. Mistä he oikein ovat tulleet? Palaavatko he joskus kotiinsa? Kukaan ei osaa vastata", aprikoi Roger Obambi, joka myy inkivääriolutta Kongon pääkaupungin Brazzavillen kadulla.
Amina ja ja hänen isänsä ovat tuhansien kilometrien päässä aavikolla sijaitsevasta kodistaan. He ja monet muut tuaregit pakenivat Nigeristä sen jälkeen, kun eräät heidän paimentolaisheimonsa jäsenet nousivat kapinaan 1986. Samoihin aikoihin Kongoon alkoi tulla väkeä myös kuivuuden ja poliittisten mullistusten koettelemasta Etiopiasta.
Nigerissä solmittiin rauha viime vuonna, mutta monet pakolaiset eivät ole palanneet kotiin. He ovat hajaantuneet pitkin Länsi-Afrikkaa Senegalista Kongoon.
Myös etiopialaiset ovat yhä täällä. Kun joukkopako Etiopiasta alkoi 1980-luvulla, Kongon hallitus lupasi Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU) pyynnöstä vastaanottaa 20 perhettä. Viranomaiset jättivät tulokkaat kuitenkin oman onnensa nojaan. Kukaan ei edes tiedä, paljonko tuaregeja ja etiopialaisia maahan on tullut.
"Meillä ei ole tilastoja eikä täsmällistä tietoa kerjäläisten tilanteesta. Tiedämme vain, että he ovat olleet täällä vuosia", Eugene Nzaou sisäministeriöstä tunnustaa.
"Se on ainakin selvää, että nämä ihmiset ovat taloudellisia ja poliittisia pakolaisia, jotka 1980-luvun kriisit Nigerissä ja Etiopiassa ajoivat liikkeelle", Kongon ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja Parfait Moukoko sanoo.
"Lisäksi on varmaa, että Kongon valtio on vastuussa lupauksestaan ottaa vastaan ihmisiä, joista se ei enää pysty huolehtimaan", hän jatkaa.
Viranomaisten heitteille jättämät pakolaiset hankkivat toimeentulonsa lähettämällä lapsensa kadulle kerjäämään.
Amina kertoo päivästään: "Aamulla isä tuo minut paikkaan, jossa autot pysähtyvät (liikennevaloihin). Pyydän ihmisiltä 10:tä tai 25:tä frangia (noin 10 ja 25 penniä). Puolilta päivin ostamme riisiä ja menemme kotiin syömään. Illalla leikin pikkuveljeni kanssa. Mutta jos rahaa ei ole tarpeeksi, isä komentaa minut takaisin kadulle kerjäämään lisää."
Äkkiä isä nousee ja puhuttelee Aminaa terävästi tuaregien kielellä. Tyttö säikähtää ja pakenee kulman taa. Tämän jutun kirjoittaja seuraa häntä vaivihkaa.
"Isä sanoi, että on parempi tehdä työtä kuin lörpötellä", Amina jatkaa vähän myöhemmin. "Joskus hän lyö minua, jos pidän kolikon ostaakseni makeisia."
Myös Bakari, joka sanoo olevansa yhdeksänvuotias, kerjää Brazzavillen kadulla. Hän kertoo perheensä tulleen Etiopiasta nälänhädän vuoksi.
"Meillä ei ollut mitään Etiopiassa. Ei maata, ei rahaa ostaa lääkettä, ei ruokaa. Eräänä päivänä joku kertoi meille, että täällä saisimme apua, joten tulimme tänne. Mutta se oli valetta, mikään ei ole muuttunut."
"Vanhempamme ovat liian väsyneitä kerjäämään. He istuvat kadulla ja rukoilevat meidän puolestamme", Bakari selittää.
Valtaosa Bakarin ja hänen pikkusiskonsa päiväansioista kuluu vuokraan ja ruokaan. He saavat nykyisin kokoon aiempaa vähemmän rahaa, sillä kongolaisiakin koettelee laaja työttömyys ja korkea inflaatio.
Savukalan kauppias Kokolo Gilberte sanoo, että kongolaisilla ei ole enää varaa antaa almuja. "Voin antaa kerran tai kaksi, mutta en joka päivä." Osa kongolaisista on sitä mieltä, että rahan antaminen kerjäläisille ei auta mitään, vaan synnyttää riippuvuutta ja pahentaa heidän ahdinkoaan.
Bakari kuitenkin vakuuttaa, että hän ei aio jäädä kerjäläiseksi loppuiäkseen. "Saamistamme rahoista käytämme osan ruokaan ja säästämme loput, jotta voimme ostaa kaupan, kun palaamme Etiopiaan", hän selittää.
Paljonko he ovat saaneet kokoon? "En tiedä, mutta paljon. Isä huolehtii rahoista. Hän sanoo, että neljän vuoden päästä voimme lähteä takaisin", poika kertoo. (Inter Press Service)
