Kigali,, 23.10.95 (IPS) – Venantia Munganyinka selvisi hengissä Ruandassa viime vuonna tapahtuneesta joukkoteurastuksesta, joka vaati hänen miehensä hengen. Nyt Munganyinka miettii, onko hän yhtä onnekas kimppuunsa käyneen uuden vitsauksen – köyhyyden – kanssa.
"Elämäni on raunioina eikä paremmasta ole toivoakaan", sanoo Munganyinka. Hän on 31-vuotias, mutta näyttää ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta.
Munganyinkan puoliso, vakavarainen valtion virkamies, tapettiin huhti-heinäkuussa 1994 toimeenpannussa kansanmurhassa. Surmatöissä kunnostautuivat Ruandan silloinen armeija ja hutujen ääriainesten kuolemanpartiot.
Kansanmurhassa menetti henkensä vähintään puoli miljoonaa ruandalaista, enimmäkseen tutsivähemmistön jäseniä. Silmitön tappaminen alkoi sen jälkeen, kun Ruandan ja naapurimaan Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone putosi hämärissä olosuhteissa huhtikuussa 1994.
Sota jatkui kolme kuukautta, kunnes tutsienemmistöinen sissiliike, Ruandan isänmaallinen rintama, kukisti hallituksen joukot ja perusti maahan tutsien ja hutujen yhteishallituksen.
Valtaosa kansanmurhasta ja sodasta hengissä selvinneistä ruandalaisista on nyt yhtä epätoivoisessa tilanteessa kuin Munganyinka.
"Talomme tuhottiin ja omaisuutemme ryöstettiin. Minulle jäi huolehdittavaksi seitsemän orpoa: kolme omaa ja neljä setäni lasta", Munganyinka kertoo.
Hän on koettanut koota yhteen elämänsä pirstaleita. Elokuussa hänelle löytyi työpaikka Kigalin parhaisiin kuuluvan hotellin huonepalvelijana. Rahaa tulee reilut 200 markkaa kuussa, mikä on paljon enemmän kuin keskivertovirkamiehen palkka tämän päivän Ruandassa.
Munganyinkan tulot eivät kuitenkaan riitä juuri mihinkään, sillä Ruandan elinkustannukset ovat nousseet räjähdysmäisesti viime vuoden verilöylyn jälkeen. Peruselintarvikkeet ovat kallistuneet Kigalin torilla keskimäärin 300 prosenttia sotaa edeltäneestä ajasta. Kilo lihaa maksaa nyt 25 markkaa, kun hinta alkuvuodesta 1994 oli kuutisen markkaa.
Munganyinkat asuivat aiemmin keskiluokan asuinalueella, mutta nyt he ovat joutuneet muuttamaan rähjäiseen Rugengen lähiöön. Munganyinkan on ollut pakko ottaa vanhimmat lapsensa pois koulusta, koska hänellä ei ole varaa lukukausimaksuihin.
"Joskun epäilen, loppuuko tämä kärsimys koskaan. Hallitus lupasi auttaa meitä väkivallan uhreja, mutta se ei näytä pystyvän pitämään lupauksiaan", Munganyinka huokaa.
Munganyinkan tapaus ei ole ainoa laatuaan, kertoo Ruandan kansanmurhan leskien yhdistyksen (Avega) puheenjohtaja Annoncita Nyiratamba.
"Pääkaupungissa Kigalissa on yli 2 400 leskeä ja laskematon määrä orpolapsia, jotka elävät surkeissa oloissa kaikkien hylkääminä", kertoo Nyiratamba, joka on itsekin leski.
Hänen mukaansa Ruandan paheneva köyhyys on pääsyy leskien ja orpojen ahdinkoon. Nyiratamba valittaa, että Ruandaan kesäkuun 1994 jälkeen rynnänneet 150 avustusjärjestöä eivät ole kyenneet auttamaan kansanmurhan uhreja.
"Mitä hallitukseen tulee, se on kehottanut meitä esittämään avustushankkeita, mutta kouriintuntuvaa apua ei tunnu olevan tarjolla."
Ruandan sosiaaliviranomaiset myöntävät, että leskien asemaa helpottaisi, jos he saisivat puolisostaan eläkkeen. Siihen ei kuitenkaan löydy varoja ennen kuin hallitus maksaa velkansa sosiaalitoimelle. Nimettömänä esiintyvän sosiaalivirkailijan mukaan Ruandan hallitus on virastolle velkaa yli 300 miljoonaa markkaa.
Myös Ruandan maaseudulla kaikki on aloitettava alusta. Noin kahden miljoonan ruandalaisen pako naapurimaihin on jättänyt retuperällä maatalouden, joka on ollut maan pääelinkeino. Pellot ovat paljolti rikkaruohojen peitossa, kun omistajat ovat maanpaossa tai kuolleet.
Viime vuonna maatalouden tuotto kärsi pahasti sodasta, ja tänä vuonna sadon ennustetaan jäävän jälkeen siitäkin.
"Syynä on se, että monia peltoja ei ole lainkaan kylvetty. Lisäksi ulkomailta luvattu siemenvilja ja muu apu ei ehtinyt ajoissa perille", selittää maatalousministeriön edustaja.
Kanyarwanda -ihmisoikeusjärjestöä edustava Alexis Kimenyi näkee muitakin syitä maatalouden ahdinkoon: "Maahan tulvahtaneet avustusjärjestöt ovat tehneet monet riippuvaisiksi avusta. Ihmiset laiskistuvat ja menettävät kiinnostuksensa maanviljelyyn."
"Jos ruandalaiset aikovat nousta viime vuoden kansanmurhan joukkohaudoista, heidän on tehtävä ankarasti työtä. Luvatun ulkomaisen avun hitauden pitäisi muistuttaa heitä perinteisestä sanonnasta, jonka mukaan ulkopuolinen apu tulee sitten, kun sade on lakannut", Kimenyi sanoo. (Inter Press Service)
