Manila,, 29.05.95 (IPS) – Thaimaan asukkaat nousivat kolme vuotta sitten uhmaamaan sotilasvaltaa ja kamppailivat itselleen oikeuden demokraattiseen hallintoon. Veriseksi toukokuuksi kutsuttu välikohtaus maksoi 44 ihmisen hengen, 39 on yhä kateissa.
Nyt thaimaalaisia arveluttaa, oliko uhraus vaivan arvoinen: pääministeri Chuan Leek-Pamin hallitus on demokraattinen, mutta se ei tee mitään.
Filippiiniläiset pitivät toukokuussa jo kolmannet parlamenttivaalit sen jälkeen, kun diktaattori Ferdinand Marcos syrjäytettiin yhdeksän vuotta sitten. Vaaleja varjosti monin paikoin väkivalta ja laajamittainen äänten ostaminen. Monille äänestäjille jäi sellainen maku, että he joutuivat jälleen kerran todistamaan sivusta valtaeliitin keskinäistä nahistelua.
Jos filippiiniläisiltä ja thaimaalaisilta kysyttäisiin, haluaisivatko he vaihtaa osia vaurastuvien, mutta eriasteisessa itsevallan ikeessä elävien naapuriensa kanssa, todennäköisesti hyvin harva vastaisi myöntävästi. Singaporelaisia, malesialaisia, indonesialaisia tai bruneilaisia ei oman demokratian vajavaisuudesta huolimatta enää kahdehdita.
Marcosin vastainen kansannousu Filippiineillä 1986 ja Thaimaan toukokuu 1992 heijastivat suurta demokratisoitumisen aaltoa, joka pyyhkäisi Itä-Aasian yli 1980-luvun lopulla. Myös Etelä-Korean sotilasjuntta kaatui 1987 kansan liikehdintään ja Taiwanissakin alkoi demokratisoituminen.
Kaikissa tapauksissa purkautui ilmoille kasvavan keskiluokan kansanvallan kaipuu. Itsevaltaisen ja korruptoidun sotilas- tai siviilijohdon pakkopaita kävi liian ahdistavaksi. Kylmän sodan loppuminen samaan aikaan aiheutti sen, että Aasian oikeistohallitukset menettivät myös Yhdysvaltain tuen.
Thaimaan verinen toukokuu 1992 käynnisti kuitenkin myös vanhan vallan vastahyökkäyksen Itä-Aasiassa. Vallanpitäjät säikähtivät liikkeellä olevaa "demokratiavirusta" ja yrittivät rokottaa kansansa sitä vastaan.
Vastaiskun keskushahmoksi nousi Singaporen pääministeri Lee Kwan-Yew. Hän tarvitsi toiminnalleen kuitenkin pikkuista saarivaltiota laajemman näyttämön.
Vuoden 1992 lopulla Lee oli eronnut Singaporen johdosta ja ryhtynyt "Aasian demokratian" tai "aasialaisen johtamistavan" puhemieheksi. Leen viesti oli yksinkertainen: Ensinnäkin länsimaiset demokraattiset instituutiot, jotka maksimoivat yksilön vapaudet suhteessa valtioon, olivat "sopimattomia idän kansoille". Ne kun etsivät "onnea ja vapautta ryhmässä".
Toiseksi Lee varoitti, että demokraattinen kilpailu saattaisi syöstä raiteiltaan kiivaan talouskasvun, johon Itä- Aasiassa oli jo totuttu.
Sanomatta sitä suoraan Lee oikeastaan ehdotti Singaporeen luomansa poliittisen järjestelmän soveltamista koko alueelle. Tässä järjestelmässä yhden puolueen johtama valtio pidätti itselleen oikeuden rajoittaa yksilön vapauksia "yleisen hyvän" nimissä.
Leen ideologinen vastahyökkäys kelpasi sekä hänen kumppaneilleen Kaakkois-Aasian maiden järjestössä Aseanissa että Kiinaa ja Vietnamia johtaville kommunisteille. Myös jälkimmäiset etsivät uusia puolusteluja yksinvallalle marxismi-leninismin valovoiman himmettyä.
Wienissä 1993 pidetyssä YK:n ihmisoikeuskokouksessa Kiina ja useimmat muut Itä-Aasian maat vakuuttivat, että niiden nopea talouskasvu oli osin seurausta harvainvaltaisesta johtamistavasta.
Demokratian ensiaskeleita ottavat hallitukset saivat tuntea olevansa muukalaisia Aseanissa, jossa sen perustamisesta 1968 valtaa pitäneet vanhan kaartin byrokraatit olivat yhä vahvoilla.
Nyt autoritaarisen propagandan vastaisku on kuitenkin menettänyt voimansa johtuen eräistä paljon julkisuutta saaneista tapahtumista viime kuukausina.
Tärkein tapahtuma oli filippiiniläisen kotiapulaisen Flor Contemplacionin teloitus Singaporessa. Monien mielestä Contemplacionin syyllisyyttä ei ollut todistettu aukottomasti, ja Filippiinien presidentti Fidel Ramos vetosi kaksi kertaa hänen armahtamisensa puolesta.
Contemplacionin kuolema kohdisti ennen näkemättömällä tavalla kansainväliset valokiilat Singaporen poliittiseen ja oikeuslaitokseen. Suurin osa maailmasta tuli siihen käsitykseen, että maassa on yhden puolueen diktatuuri, joka on varmistanut vallassa pysymisensä alistamalla poliisin, oikeuslaitoksen, ideologian ja lehdistön käsikassaroikseen.
Singaporen toistama hokema taloudellisesta edistyksestä poliittisen kurin avulla on muuttunut monien silmissä savuverhoksi, joka peittää yksinvallan huonosti.
Indonesiassa odotukset talouden kasvua seuraavasta poliittisesta vapautumisesta romahtivat viime vuoden lopulla. Presidentti Suharton hallitus hyökkäsi rajusti ay-liikkeen kimppuun, sulki kolme johtavaa sanomalehteä liian vapaiden mielipiteiden vuoksi ja aloitti Itä-Timorissa terrorin, jota sotilaiden tukemat joukkiot harjoittavat.
Aasian-Tyynenmeren alueen taloudellisen huippukokouksen isännöiminen marraskuussa 1994 oli Suharton yritys puhdistaa maansa maine ja maalata kuva Indonesiasta Aasian uusimpana taloustiikerinä.
Maailmalle lähteneissä uutiskuvissa näkyi kuitenkin useimmiten nuoria itätimorilaisia, jotka hakeutuivat Yhdysvaltain suurlähetystön suojiin osoittamaan mieltään maansa indonesialaismiehitystä vastaan. Kuvissa näkyi myös kärsimättömiä poliiseja, jotka odottivat pääsevänsä käsiksi nuoriin.
Kiinassa kommunispuolueen sisällä kiihtyvä valtataistelu on vienyt pohjaa väitteiltä, joiden mukaan itsevaltainen johto on ainoa tapa varmistaa rauhanomainen siirtyminen Deng Xiaopingin jälkeiseen aikaan. Näin on perusteltu kovaa kuria Taivaallisen rauhan aukion vuoden 1989 verilöylyn jälkeen.
Itsevaltaiset hallitukset ovat äkkiä menneet pois muodista Aasiassa. Thaimaan, Filippiinien, Etelä-Korean ja Taiwanin demokratia näyttää – puutteistaan huolimatta – nyt muiden itäaasialaisten silmissä edistyneeltä poliittiselta järjestelmältä. (Inter Press Service)
