Pancevo, Serbia,, 10.04.95 (IPS) – Yhteistyö entisen Jugoslavian osien kesken näyttää tänään mahdottomalta. Vertailun vuoksi on kuitenkin hyvä muistaa, että nykyinen Euroopan unionikin rakennettiin toisen maailmansodan rauniokasoille.
Siksi on tuskin liian varhaista ajatella sitä, miten entisen Jugoslavian tilalle syntyneet uudet valtiot järjestävät suhteensa sodan jälkeen.
Ei ole olemassa selvää poliittista strategiaa siitä, miten alueen valtavaa yhteistä perintöä vaalittaisiin ja jatkettaisiin tulevaisuudessa. Keskustelua voitaisiin rohkaista ottamalla pieniä käytännöllisiä askelia kohti normaaleja oloja: lisäämällä kauppaa, kanssakäymistä ja poliittisia yhteyksiä.
Siteitä voivat rakentaa sekä kansainväliset toimijat että alueen hallitukset ja asukkaat. Mitä pikemmin yhteistyö alkaa, sitä parempi.
Tiellä on toki vielä esteitä: Bosnia-Hertsegovinan sota ja serbien ratkaisematon asema Kroatiassa. On tärkeää tajuta se, että Serbian kysymystä ei voida ratkaista selvittämättä Kroatian ja Bosnian ongelmia. Nämä kolme valtiota muodostavat Balkanin keskusakselin ja niiden konfliktien laukaiseminen sanelee alueen tulevaisuuden.
Serbia, Bosnia ja Kroatia on tuomittu paitsi rinnakkaiseloon myös yhteistyöhön – kiitos niiden väestösekoituksien ja päällekkäisten alueellisten intressien sekä yhteisen kielen ja perinteiden.
Entisen Jugoslavian tasavaltojen tilanne vaihtelee:
– Serbia on tyytyväinen alueeseen, jonka serbit ovat valloittaneet Bosniasta. Serbialla ei ole välitöntä tarvetta liittää noita alueita itseensä, sillä Bosnian ja Kroatian serbipoliitikot muodostaisivat uhan Belgradin hallitukselle. Serbian pääkaupungissa ollaan sitä mieltä, että sotiminen pitäisi lopettaa Kroatiassa ja Bosniassa. Syynä voi tosin olla se, että siten voitaisiin valmistautua uusiin sotiin Makedoniassa ja/tai Kosovossa.
– Kroatian hallituksen poliittiset tavoitteet ovat epäselviä. Se hyväksyy nyt laajan paikallisen itsehallinnon Kroatian serbeille. Viisi vuotta sitten, kun presidentti Franjo Tudjman tuli valtaan, Kroatia kieltäytyi edes puhumasta autonomiasta ja lähti sen sijaan sotaan serbejä vastaan.
Jotkut tarkkailijat ennustavat "tekosotaa" Kroatian ja Serbian välille, jotta Kroatian serbit saataisiin tyytymään itsehallintoon. Bosniassa Kroatia on sotinut turhaan: Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa sekä kansallismieliset että sotaa vastustavat kroaatit torjuvat Hertsegovinan liittämisen maahansa. Bosnian kroaattien ja muslimien poliittinen liitto taas on vilpillinen ja vailla strategista arvoa.
– Bosnian muslimit ovat kärsineet sodasta eniten. Heidän kohtaloonsa ovat vaikuttaneet paljon enemmän Serbian ja Kroatian salaiset sopimukset kuin heidän oman presidenttinsä Alija Izetbegovicin heikko politiikka.
Bosnian serbit ja kroaatit eivät uskoneet monikansallisen valtion säilymiseen, mutta muslimit uskoivat. Toisaalta muslimit eivät tajunneet, että heidän oma nationalisminsa myös uhkasi sitä. He eivät vieläkään pysty sopeutumaan Bosnian hajoamiseen.
Bosnian muslimeille on tarjolla pelkästään taktista sotilasapua ja vain siihen asti, kun serbit hyväksyvät Bosnian valtion säilyttämisen ja jakamisen suurvaltojen yhteysryhmän suunnitelman mukaan. Toisin sanoen kansainvälinen yhteisö käyttää nyt bosnialaisia serbien kurittamiseen.
– Slovenian itsenäisyys vaati vain kymmenen kuolonuhria. Maan kansallismielisyys on taloudellista laatua: slovenialaiset laskivat, että ei kannata jäädä Jugoslaviaan, jos maa ei pääse irti kommunismista. Lyhyt sota säästi Slovenian vapaussotamyyteiltä. Niinpä Ljubljanassa odotellaankin, että yhteydet palautuvat entisen Jugoslavian alueelle ja maa pääsee hyödyntämään kilpailuvalttejaan.
– Makedonia on samanlainen, mutta köyhempi. Makedonian nationalismi on nuorta ja puolustavaa pikemmin kuin hyökkäävää. Makedonian hallitus on liberaali. Skopjessa vain odotetaan, että Makedonian-vastainen kiihkoilu menisi Kreikassa ohi ja maa voisi palauttaa yhteydet kaikkiin entisen Jugoslavian tasavaltoihin.
Entisen Jugoslavian konfliktien keskellä näkyy myös mahdollisuuksia solmia yhteyksiä uudelleen. Paras maaperä niille muodostuisi, jos kaikkia maita johtaisi demokraattinen siviilihallitus. Sekään ei kuitenkaan ole välttämätön ehto valtioiden välisten suhteiden palauttamiselle tai jopa entisen Jugoslavian uudelle yhteenliittymiselle.
Kansallismieliset hallitukset pitävä mustasukkaisesti kiinni vallastaan ja maansa itsenäisyydestä. Taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen etujen vuoksi ne lähtevät kuitenkin mukaan integraatiokehitykseen. Nationalistit Sloveniassa, Tshekissä, Slovakiassa, Unkarissa ja Puolassa liioittelevat maansa itseriittoisuutta, mutta silti kaikki haaveilevat liittymisestä Euroopan unioniin.
Niin pian kun (tai jos!) sota loppuu, hallitukset Belgradissa, Zagrebissa, Ljubljanassa, Sarajevossa ja Skopjessa kiiruhtavat solmimaan uusia yhteyksiä. Nuo maat ovat taloudellisesti riippuvaisia toisistaan ja peritty infrastruktuuri vahvistaa siteitä.
Itse asiassa sama syy, joka todennäköisimmin pysäyttää konfliktin, panee integraation käyntiin: talous. Konfliktien laantumista seuraavat tieyhteyksien, sähkölinjojen ja öljyputkien jälleenrakentaminen, raaka-ainekaupan vilkastuminen ja teollinen yhteistyö.
On ilmeistä, että noita askeleita kaivataan pikaisesti, vaikka ne nyt voivat näyttää kaukaisilta. Sloveniaa lukuun ottamatta kaikkien entisen Jugoslavian tasavaltojen asukkaat elävät mustasta pörssistä ostetuilla peruselintarvikkeilla. Teollisuus on raunioina, pakolaisia tungeksii kaikkialla ja koulutetut ihmiset ovat lähteneet maasta. Tuotantoa ja ulkomaankauppaa koskevat tiedot ovat salaisia tai hyvin epäilyttäviä.
Serbiassa yksi luku kertoo kaiken olennaisen: Maailmanpankin mittapuiden mukaan kaksi kolmasosaa väestöstä elää köyhyysrajalla tai sen alapuolella.
Tilanne ei ole paljon parempi Kroatiassa, jonka teollisuustuotanto on puolet vuoden 1989 tasosta, työttömyys 18 prosenttia ja inflaatio 15 prosenttia. Serbian ja Kreikan suljettujen rajojen väliin puristettu Makedonia elää yhdysvaltalaisten lainojen ja Serbian mustan pörssin varassa. Kannustimia pakotteiden tilalle
Länsimaiden pitäisikin käyttää vaikutusvaltaansa talouden alalla hyvin viisaasti. Paras tapa rauhoittaa Serbia olisi pakotteiden sijasta tukea sitä taloudellisesti. Pakotteet pitäisi purkaa sillä ehdolla, että Serbian johto demokratisoidaan ja taloutta uudistetaan. Taloudellisia kannustimia voisi käyttää myös vakiinnutettaessa valtioiden keskinäistä kunnioitusta, vähemmistöjen oikeuksia ja itsehallintoa sekä sotarikosten tuomitsemista.
Tulevaisuuden "asialista" ei ole vielä näköpiirissä. Monien kielteisten näköalojen ohella on tärkeää valottaa uuden kehityksen mahdollisuuksia. Vain muutamien kammottavien poliittisten esteiden takana odottaa hedelmällinen maaperä uusille yhteyksille ja uudelle politiikalle. Se on pitkällä tähtäimellä väistämätöntä, minkä muistaminen voi antaa rohkeutta jäljellä olevan matkan kulkemiseen. (Inter Press Service) * Dragan Veselinov on Belgradin yliopiston valtio-opin professori. Artikkelin toimitti IPS:lle lontoolainen Institute of War and Peace Reporting.
