Taliban sulki tyttökoulut ja pakotti opettajat kotiin. Tämän jutun opettaja opettaa salaa. Pieni kotikoulu tuo hänelle toimeentuloa ja oppilaille tietoa, mutta ennen kaikkea se hiljaisesti vastustaa järjestelmää, joka pelkää kouluja käyneitä naisia.
Kabul, Afganistan 03.08.2026 (IPS) En ole kuullut koulun kellojen soivan yli viiteen vuoteen. Minut erotettiin virastani, kun kaikki tyttökoulut lopetettiin Talibanin käskystä. He veivät meiltä luokkahuoneet, oppitunnit ja koulutuksen mahdollistaman tulevaisuuden, josta monet tytöt haaveilivat.
Näin aloittaa tarinansa afganistanilainen naisopettaja, jonka blogikirjoituksen julkaisemme.
Salaopetus alkaa
Eräänä päivänä puin ylleni chadarin ja suuntasin tyttöjen alakoululle, joka vielä saa toimia. Chadar tunnetaan myös burkana, joka peittää kasvot ja vartalon kokonaan.
Saavuin paikalle juuri kun oppilaat olivat lähdössä koulusta. Heidän joukossaan oli hijabiin pukeutunut nuori tyttö, joka kiinnitti huomioni.
Lähestyin tyttöä ja tervehdin häntä. Pyysin häntä kertomaan luokkatovereilleen, että voisin antaa heille tukiopetusta, jos heillä oli vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa.
Samana iltana oveeni koputti mies, joka etsi kotiopettajaa kolmelle tyttärelleen.
Seuraavana päivänä menin hänen kotiinsa, jossa tyttöjen äiti toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi.
”Vanhin tyttäristäni naitettiin, kun hän oli vasta kuusitoistavuotias. Hänellä ja minulla ei ole kiinnostusta opiskella, mutta voisitko opettaa nuorempia tyttäriäni neljä tuntia päivässä?”
Nainen johdatti minut ja kolme tytärtään opetusta varten varattuun huoneeseen ja poistui sitten äänettömästi.
Huone oli valoisa, siisti ja yksinkertainen. Opetusmateriaalit, vihot, kynät ja kirjat oli järjestetty huolellisesti. Tyttöjen isä selvästi välitti tyttäriensä koulutuksesta ja tulevaisuudesta.
Vihkoista syntyi omia oppikirjoja
Aloitimme ensimmäisen varsinaisen oppitunnin esittelemällä itsemme. Tytöt alkoivat kutsua opetusta perheen pieneksi kotikouluksi.
Ensimmäisenä päivänä tyttäret kertoivat vaikeuksistaan kirjoittamisessa ja lukemisessa, etenkin oikeinkirjoituksessa. He puhuivat avoimesti opiskeluun liittyvistä ongelmistaan.
Aloitin yksinkertaisilla ryhmätehtävillä ja harjoituksilla, jotka rohkaisivat tyttöjä oppimaan yhdessä. He pitivät oppitunneistani.
Oppilaat vastasivat hyvin käyttämääni vuorovaikutteiseen opetusmenetelmään. Lyhyiden opettavaisten tarinoiden, helppojen tehtävien ja käytännön harjoitusten avulla luokkahuoneestamme tuli vähitellen tila, jossa opiskeltiin innokkaasti.
Tytöillä ei ollut riittävästi oppikirjoja, joten kehotin heitä laatimaanmuistiinpanot kaikilta oppitunneilta. Heidän vihkonsa täyttyivät vähitellen ja muuttuivat käsin kirjoitetuiksi oppikirjoiksi.
Kannustin oppilaitani ja annoin heille myös elämänhallintaan liittyviä neuvoja. Yritin antaa heille toivoa siitä, että Jumalan avulla he voisivat oppia kirjoittamaan ja opiskelemaan yhä vaativammalla tasolla.
Kehotin heitä tekemään kotitehtävät kiinnostuneesti ja omistautuneesti.
Rohkaisin oppilaitani kutsumaan äitinsä luokkahuoneeseen vapaa-ajallaan, jotta tämä näkisi, kuinka omistautuneita he olivat opinnoilleen.
Juuri silloin tyttöjen äiti ilmestyi huoneeseen. Hän tervehti meitä lämpimästi ja toi meille teetä ja keksejä. Sitten hän lähetti tytöt toiseen huoneeseen ja alkoi kertoa omasta elämästään.
”En käynyt kouluja, enkä edes haaveillut koulunkäynnistä, sillä menin naimisiin 16-vuotiaana. Mieheni on kuitenkin kouluttautunut. Hän opiskeli Tšekkoslovakiassa ja hänellä on korkeakoulututkinto.”
Sitten nainen esitti minulle pyynnön.
”Jos se vain on mahdollista, opettaisitko myös minua? Pyydän miestäni tuomaan minulle kirjoja, kyniä ja vihkoja. Voiko opiskeleminen tässä iässä todella muuttaa elämäni? Rehellisesti sanottuna en usko, että voin enää oppia mitään.”
Kerroin hänelle, että jo muutama sana ja muutama oppitunneilla luettu sivu voivat muuttaa hänen tulevaisuutensa suunnan.
“Miehesi huolta voi helpottaa jo se, että opit kirjoittamaan hänen nimensä. Voisit kirjoittaa hänelle ostoslistan itse, jättää hänelle hyvän huomenen toivotuksen paperilapulle tai lähettää hänelle tekstiviestejä, kunhan opit käyttämään puhelinta.”
Äiti näytti silminnähden onnelliselta. Hän taisi jo tuntea itsensä koulutetuksi. Hän hymyili innostuneena.
”Kyllä, lasteni isä lupasi ostaa minulle puhelimen, jos opin lukemaan. Joskus tytöt näyttävät minulle videoita. Olet oikeassa. Päästä minut mukaan. Maksan palkkasi sinulle itse.”
Yksityisopetuksesta tuli hiljaista vastarintaa
Yksityisesti opettamisesta tuli minulle hiljaisen vastarinnan muoto. Tapahtuipa mitä tahansa, se on jotakin, joka pysyy elossa minun ja oppilaideni muistoissa.
Toisinaan hukun omassa mielessäni opettajana kohtaamiini vastoinkäymisiin. Kotona asuvat lapseni ovat usein huolissaan minusta. Aina kun olen heidän kanssaan, saan heidät kuitenkin nauramaan kertomuksilleni ja vitseilleni.
Muistutan heitä siitä, että jokaiselle ihmiselle on annettu tarkoitus tässä maailmassa. Epätoivo kuuluu paholaiselle, ei meille.
Saan sydämentykytyksiä aina, kun ajattelen työttömyyttäni tai elämäni uuvuttavia velvollisuuksia. Siitä huolimatta uskon yhä selviytymiseen.
Meidän täytyy jatkaa kotiopetusta, opettamista ja oppimista. Se hyödyttää sekä oppilaita että opettajia. Opettaja ansaitsee hieman toimeentuloa, ja oppilas saa vastineeksi tietoa.
Kaikki tietävät, että ihminen tarvitsee elämälleen tarkoituksen ja sitä vastaavaa toimintaa. Tarvitsemme opiskelua, ompelemista, ruoanlaittoa, kotitöitä, yhteiskuntatieteiden opiskelua tai muun tiedon omaksumista.
Luokkahuoneet on rakennettava koteihin
Meidän on toimittava kaikessa hiljaisuudessa. Meidän on perustettava luokkahuoneita koteihin ja järjestettävä yksityisopetusta talosta taloon.
Tyttärieni ja minun on tyydyttävä ihmettelemään, miksi emme saa edes omassa kodissamme järjestää vapaasti opetusta ja opiskelua.
On nimittäin ihmisiä, jotka eivät halua meidän onnistuvan. Nämä ihmiset ovat talibaneja. He seisovat tiemme tukkeena.
He pelkäävät tapaamisia, joissa naiset kokoontuvat oppimaan ja saamaan koulutusta.
He pelkäävät tällaisia kokoontumisia niin paljon, että pelko leviää myös meihin. Joka ilta sanon itselleni, että minun pitäisi lopettaa opettaminen.
Silti aina kun oppilaani, nuo kolme tyttöä, tervehtivät minua ja sanovat: ”Hei, opettaja”, pelkoni haihtuu hetkeksi.
Rajoitukset uuvuttavat kokonaisen sukupolven
Kotona minua odottavat omat lapseni. Onneksi he ovat jo kasvaneet nuoriksi aikuisiksi ja päättäneet opintonsa.
Heidän olemuksestaan näkyy kuitenkin uupumus ja toivottomuus, jotka johtuvat työttömyydestä sekä samanlaisina toistuvista päivistä ja öistä. Se ajaa heidät henkisesti loppuun.
Kaikilla lapsillani on lääkitys, mutta siitä huolimatta he ovat henkisesti ja fyysisesti uupuneita.
Kuten niin monet nuoret tämän päivän Afganistanissa, he joutuvat kantamaan raskasta henkistä taakkaa Talibanin asettamien rajoitusten vuoksi. Nämä rajoitukset vaikuttavat heidän koulutukseensa ja koko heidän elämäänsä.
(Inter Press Service/Learning Together)
Artikkelin on tuottanut Learning Together -verkosto. Verkoston suomalaiset naistoimittajat ovat kouluttaneet afgaaninaistoimittajia vapaaehtoistyönä vuodesta 2009. Kirjoittajat ovat Afganistanissa asuvia, Suomen tuella koulutettuja naistoimittajia, joiden henkilöllisyys salataan turvallisuussyistä, samoin haastateltavien oikeat nimet.
