Lontoo, 21.05.97 (IPS) – Maailmassa on käynnissä yli 40 sisällissodan kaltaista konfliktia. Niiden aiheuttamien inhimillisten kärsimysten lieventämiseksi tarvitaan usein ulkopuolista apua. Auttajat joutuvat kuitenkin monesti hankalaan välikäteen, koska he eivät ymmärrä kulloisenkin yhteenoton sisäistä logiikkaa, sanovat asiaan perehtyneet.
Lontoossa toimiva strategisen tutkimuksen kansainvälinen instituutti (IISS) laskee maailmassa olevan menossa 43 "väkivaltaista sisäistä konfliktia". Lähes jokaisella niistä on myös kansainvälisiä ulottuvuuksia. Kriiseihin puuttumista harkitsevat valtiot ovat tukalassa tilanteessa, sillä sekä toimiin ryhtymisestä että interventiosta pidättymisestä seuraa ongelmia, kuten Somalian ja Bosnian murhenäytelmät ovat havainnollistaneet.
Teollisuusmaiden järjestön OECD:n jäsenten kehitysapu suhteutettuna bruttokansantuotteeseen supistui 0,34 prosentista 0,30 prosenttiin 1984-94. Samaan aikaan katastrofiavun osuus noiden maiden kahdenvälisestä kehitysavusta nousi 1,6 prosentista 8,4 prosenttiin.
Sisällissotien uhreille vuonna 1994 annettu kansainvälinen apu ylti 7,2 miljardiin dollariin (yli 35 miljardiin markkaan). Konfliktien todellisia kustannuksia on mahdoton arvioida, sillä mukaan pitäisi lukea ihmisuhrit, tuhoutuneet perusrakenteet, menetetyt kaupat ja sijoitukset sekä pakolaiset ja ympäristölle aiheutetut vahingot.
Washingtonissa toimivan Centre of Concern -laitoksen Afrikan sarvi -projektin johtaja John Prendergast on kirjoittanut vastikään kriisejä käsittelevän kirjan nimeltään Crisis Response. Siinä hän väittää, että kylmän sodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa humanitaarisesta avusta on tullut kehittyneen maailman "etummainen puolustuslinja".
Apua lähetetään kriisialueille suuria määriä – joskus sotilaallisen voiman turvin – siinä toivossa, että katastrofit saadaan pysymään aisoissa. Jos menetelmä epäonnistuu – eli ihmisiä kuolee edelleen suuria määriä – ja epäonnistuminen vetää puoleensa tiedotusvälineiden huomion, vasta silloin aletaan harkita "merkittävää poliittista sitoutumista" operaatioon, Prendergast sanoo.
Lontoossa toimivaa International Alert -järjestöä edustava Kumar Rupasinghe pitää nykyajan suurena paradoksina sitä, että kun kansainvälinen yhteisö on kehittänyt mittavat mekanismit valtioiden välisten sotien estämiseen tai taltuttamiseen, niin päällimmäiseksi turvallisuusongelmaksi ovatkin nousseet sisällissodat.
Suurvaltojen haluttomuutta puuttua konflikteihin ajoissa on selitetty käsityksellä, että sisällissotien osapuolet ajavat järjettömyyteen asti tavoitteita, jotka ovat keskenään täysin yhteensovittamattomia.
Charles King Washingtonin Georgetownin yliopistosta kuitenkin sanoo, että luutuneet ennakkokäsitykset pitäisi unohtaa ja yrittää sen sijaan ymmärtää sisällissotien taustalla olevat järjelliset rakennelmat. Silloin ulkopuolinen puuttuminen olisi nykyistä tehokkaampaa.
"Kun ulkopuoliset toimijat päättävät, että niiden on tehtävä jotakin sisällissodan kaltaisessa konfliktissa, se tapahtuu yleensä niiden omien etujen pohjalta", King sanoo.
"Käytännöllisen ja tehokkaan strategian suunnittelussa on kuitenkin tärkeänä lähtökohtana ymmärtää, mitkä syyt ovat ajaneet sodan osapuolet turvautumaan väkivaltaan."
King otaksuu, että taistelukentän tapahtumilla on usein perin vähän vaikutusta päätöksiin siitä, jatketaanko sotimista.
Monien konfliktien osapuolet mieltävät kaiken muun paitsi vihollisen täydellisen eliminoinnin tappioksi. Lisäksi huonot tietoliikenneyhteydet heikentävät johtajien mahdollisuuksia viestiä taistelijoilleen, että he haluavat lopettaa sotimisen.
Aseellisten ryhmittymien jäsenet voivat myös olla niin juurtuneita väkivallan kulttuuriin, että he kieltäytyvät riisumasta aseitaan.
Joidenkin ryhmien taistelutahtoa ylläpidetään suoralla tai epäsuoralla ulkomaisella tuella. Esimerkiksi Angolan sissiliikkeen Unitan johtaja Jonas Savimbi luotti niin vankasti Yhdysvaltain apuun, että hän aloitti sisällissodan uudestaan hävittyään vaalit 1992.
Useimpien sodan osapuolten on vaikea vertailla sotimisen kustannuksia ja hyötyjä. Niin kauan kun rauhan arvo jää tuntemattomaksi, sodan jatkaminen näyttää usein sitä pienemmältä ja jopa halvemmalta riskiltä.
"Jos sodan jatkamisen kustannuksia ja hyötyjä ei kyetä vertailemaan, taistelujen nopeasta loppumisesta on vähän toiveita", King täsmentää.
Taloudelliset seikat vaikuttavat kuitenkin muilla tavoin. Monen maan kapinalliset ovat pystyneet rahoittamaan sotaansa hyödyntämällä luonnonvaroja, kuten öljyä Sudanissa, timantteja Sierra Leonessa ja Angolassa, puuta Kambodzhassa, heroiinia Burmassa ja oopiumia Afganistanissa. Toisaalta väkivallan jatkuminen takaa sen, että luonnonvarojen tuotot pysyvät kapinallisten käsissä.
Oletus että naapurimaat haluavat aina lopettaa nopeasti lähistön sisällissodat ja kotiuttaa pakolaiset, on sekin kyseenalainen.
YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan Zairen aluehallinnon johtajat eivät kiirehtineet Ruandan hutupakolaisten kotiuttamista niin kauan, kun he hyötyivät polttoaineen ja muiden tarvikkeiden myynnistä pakolaisleirejä pyörittäneille YK:n ja muiden järjestöjen virkailijoille. Somaliassa taistelijat alkoivat suorastaan pitää kansainvälisiä avustuslähetyksiä sotasaaliina.
Rauhaan pääsyä saattaa vaikeuttaa myös se, että jokin sodan osapuolista on sisäisesti hajallaan. Esimerkiksi Mosambikin kapinaliike Renamo ei pystynyt sisäisten riitojensa vuoksi pitämään yhtenäistä konferenssia ennen kuin 1989, vaikka se oli sotinut hallitusta vastaan toistakymmentä vuotta.
Hallitukset luottavat usein ylivoimaansa ja laajentavat aseellista toimintaansa pyrkien saavuttamaan sotilaallisen voiton. Samaan aikaan kapinalliset lujittavat vakaumustaan taistelunsa oikeutuksesta. Sen jälkeen kumpikaan ei suostu kompromissiin.
Kingin mukaan ehkä tärkein sisällissotien pitkittymisen syy on kummankin osapuolen kokema "turvallisuusvaje". Tyypillinen tapaus on Albania, jossa kapinalliset eivät suostu luovuttamaan aseitaan ilman varmoja turvallisuustakuita. Vastaava tilanne on Pohjois-Irlannin kapinallisarmeijalla IRA:lla.
Vaatimukset kansainvälisen yhteisön puuttumisesta sisällissotiin ovat voimistuneet kylmän sodan jälkeen, ja niin on aika ajoin tapahtunutkin. Irakin kurdeille onnistuttiin perustamaan suoja-alueita ja toimittamaan apua 1991. Ruandan kansanmurha 1994 sai kuitenkin tapahtua ilman ulkopuolista interventiota.
King korostaa sitä, että jos ulkopuolisten on puututtava konfliktiin, heidän on tajuttava minkälaiset voimat siihen vaikuttavat ja suunniteltava strategiansa sen mukaan. Ulkopuolisten on tiedostettava myös oman toimintansa poliittinen dynamiikka. Kingin mukaan ulkovallat tapaavat mitata interventionsa onnistumista omilla mittapuillaan.
"Jos operaatio toteutetaan aikataulussa pysyen vähällä verenvuodatuksella ja pienin taloudellisin tappioin, tekijät määrittelevät sen yleensä onnistuneeksi", King selittää.
"Interventioista voi tulla narsistisia, ja silloin kysymykset niiden pitkäaikaisista vaikutuksista sysätään syrjään", hän varoittaa. (Inter Press Service)
