Kandy, Sri Lanka, 04.02.98 (IPS) – Seerangan työpäivä alkaa aamunkoitteessa, kun hän nousee hiljaa matoltaan ja tekee tulen teenkeittoa varten. Kun aamiainen on valmis, Seerangan aviomies ja kaksi poikaa heräävät.
Seitsemään mennessä pojat ovat lähteneet pitkälle koulumatkalleen ja 46-vuotias Seerangakin lähtee työhön. Juuttisäkki selässään hän poimii teenlehtiä hyisiltä tuulenpieksämiltä rinteiltä. Jos Seeranga myöhästyy minuutinkin puoli kahdeksan määräajasta, esimies ajaa hänet pois, ja päivän ansiot on menetetty.
Työpäivän päättyessä puoli viideltä Seeranga palaa kotiin siivoamaan, pyykkäämään ja laittamaan ruokaa perheelleen. "Ei mitään valittamista", Seeranga vastaa kysyttäessä, onko hänellä ongelmia. Samalla hän hymyilee ujosti katsellen känsäisiä käsiään.
Juuri siinä se ongelma onkin, sanovat srilankalaiset kansalaisjärjestöt: saarivaltion teeviljelmillä uurastavat tuhannet naiset on opetettu hymyilemään ja kestämään. Naiset kärsivät stoalaisella tyyneydellä päivittäisen raadannan, humalaisen aviomiehen jatkuvat pahoinpitelyt ja raiskaukset, aliravitsemuksen sekä esimiesten solvaukset ja seksuaalisen ahdistelun.
Sri Lankan enimmäkseen naispuoliset teenpoimijat ovat olleet jatkuvan riiston uhreina aina brittien siirtomaavallan ajoista lähtien. Nämä toivat Intiasta työvoimaa Sri Lankan plantaaseille 1860-luvulla, kun teenviljely syrjäytti saarella kasvitaudin uhriksi joutuneen kahvin.
Kun paikalliset asukkaat kieltäytyivät työskentelemästä brittien viljelmillä, ja teen kasvattaminen vaati paljon työtä, britit laivasivat halpaa työvoimaa Etelä-Intiasta. Värvääjät houkuttelivat Intiasta tamileja saarelle lupailemalla ruusuista tulevaisuutta.
Plantaaseille pystytettiin teenpoimijoiden asunnoiksi parakkeja vailla kaikkia mukavuuksia. Jokaisella perheellä oli käytössään yksi huone. Koulutusta ei tarjottu, mutta sairauksia oli sitäkin enemmän, ja kuolleisuus pysyi korkealla.
Tilanne ei muuttunut merkittävästi sen jälkeen, kun Sri Lanka itsenäistyi 1948. Teeviljelmien työläiset ovat yhä taloudellisesti riistettyjä ja sosiaalisesti eristettyjä, ja naisten osana on kärsiä eniten.
"He eivät edes tiedä, mikä on pahaa ja mikä hyvää. Heillä ei ole aavistustakaan, mitä perusoikeudet ovat", naistyöläisten etuja ajava aktivisti Menaka Kandasamy sanoo.
Hänen mukaansa teenpoimijanaisten palkatkin maksetaan aviomiehille, koska naiset eivät osaa laskea tai kuitata saamisiaan. Miehet tuhlaavat rahat laittomasti valmistettuun kasippu-viinaan.
Kandyn kaupungin sosiaalisen kehityksen instituutissa työskentelevä Kandasamy kertoo, että naisten hakkaaminen ja raiskaaminen on yhä teetilojen normaalia arkea.
"Uhreilla ei ole mitään mahdollisuuksia valittaa – ja kenelle he valittaisivat. Esimies kuuluu samaan noidankehään ja osallistuu alaisinaan työskentelevien naisten ahdisteluun", hän jatkaa.
Satyodaya-kansalaisjärjestö on toiminut 25 vuotta Sri Lankan maaseudulla. Sen pyrkimyksenä on opettaa naisille perusasioita kodin ja teepensaan ulkopuolisesta maailmasta.
"He ovat pienessä vankilassa eivätkä tiedä mitä ulkopuolella tapahtuu", sanoo järjestöä johtava Lalith Abeayasinghe. Hänen mukaansa monia Intiasta tulleiden jälkeläisiä kohdellaan yhä "maattomina", ja heidän on pyydettävä tilan johdolta lupa liikkumiseen sen alueen ulkopuolella. (Inter Press Service)
