Ramallah, 29.04.02 (IPS) – Nimeni on Abed Khalil ja työskentelen kirjanpitäjänä Palestiinan itsehallinnossa. Olemme olleet presidentti Jasser Arafatin päämajassa siitä saakka, kun Israelin sotilaat ja panssarivaunut piirittivät sen huhtikuun alussa.
Rakennuksessa on useita satoja palestiinalaisia virkamiehiä. Olemme varmoja siitä, että elleivät 40 kansainvälistä rauhanaktivistia olisi tukenamme, Israelin pääministeri Ariel Sharon olisi lähettänyt joukkonsa tappamaan meidät.
Tilanteemme on viime aikoina hiukan kohentunut. Eniten minua ilahdutti se, että saimme savukkeita, sillä ilman niitä kärsin ankarasta päänsärystä. Meillä on myös juoksevaa vettä ja aiempaa enemmän ruokaa. Yksi pitaleipä ja tölkillinen papuja ei kuitenkaan riitä neljän ihmisen hengenpitimiksi.
Kukaan ei kykene nukkumaan. Öisin yritämme soitella puhelimilla, jotka vielä toimivat. En ole saanut selville, onko perheeni elossa vai kuollut.
Kotini oli Jeninin pakolaisleirissä. Isovanhemmat ja serkut mukaan lukien perheeseemme kuului 20 jäsentä, ja me asuimme kaikki samassa kaksikerroksisessa talossa. Tilanpuute ei ahdistanut, ja päivät kuluivat arkisissa askareissa.
Kaikki on nyt mennyttä. Näin rauniot pari päivää sitten al-Jazeera-televisiokanavan lähetyksessä. Ohjelmassa sanottiin, että kuvassa oli meidän katumme, mutta minä epäilin heidän erehtyneen. Sitten näin ystäväni kaupan jäännökset. Ovessa oli yhä hänen mainoskylttinsä, mutta ovi virui betoniläjän päällä siinä, missä rakennus ennen oli. En saata uskoa näkemääni.
Aloitin viime vuonna työn ohessa opinnot al-Qudsin yliopistossa Jerusalemissa. Vuoden päästä olisin valmistunut kirjanpitäjäksi. Opiskelin ahkerasti, kunnes Israelin sulkupolitiikka teki luennoilla käymisen mahdottomaksi. Kerrankin jouduin jonottamaan kymmenen tuntia Jerusalemin ja Ramallahin väliin pystytetyllä al-Ramin tarkastusasemalla.
Ennen kuin ryhdyin opiskelemaan, kävin töissä Israelissa Netanyan rannikkokaupungissa. Minulla ei ollut työlupaa, mutta rajan yli oli helppo livahtaa sivuteitä pitkin. Kun tielle ilmestyi esteitä, valitsimme toisen reitin. Työ oli raskasta, ja palestiinalaisia – jopa niitä jotka puhuivat hepreaa – kohdeltiin vielä huonommin kuin romanialaisia ja thaimaalaisia vierastyöläisiä. Kestin sen, koska perheeni tarvitsi kipeästi rahaa.
Täällä Ramallahin piiritetyssä hallintorakennuksessa pelkäämme kaikki, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos lähden täältä, en tiedä minne mennä. Todennäköisesti israelilaiset pakottavat meidät ulos täältä.
Jouduin 14-vuotiaana Keziot-nimiseen paikkaan. Se oli niin kauhea, että välillä epäilen, oliko sitä olemassakaan.
Keziot oli keskelle autiomaata pystytetty vankila. Se sijaitsi Israelin eteläosissa, lähellä Egyptin rajaa. Kukaan ei päässyt sinne, sillä vierailijoita ei sallittu. Myöskään asianajajia ei päästetty vankilaan, koska sinne teljetyt olivat "hallinnollisia vankeja", tyrmässä ilman syytteitä ja oikeudenkäyntiä.
Sotilaat rakensivat puskutraktoreilla hiekkadyyneistä vallit vankilan ympärille. Aurinko poltti kuin tuli. Siellä ei ollut rakennuksia, ainoastaan selleiksi jaettuja telttoja.
Minä jouduin Keziotiin ensimmäisen intifadan (palestiinalaisten kansannousun 1987-1993) aikana kuudeksi kuukaudeksi, koska heittelin kivillä Jeniniin tulleita sotilaita. Keziotia pahempaa painajaista tuskin voi kuvitella.
Selleissä oli maalattia, joten skorpionit ja käärmeet pääsivät yöllä helposti sisään. Ilman valoja niiden jahtaaminen oli mahdotonta. Pakoonkaan niitä ei päässyt, koska selli oli hyvin pieni.
Jos ei suostunut kertomaan tietoja pakolaisleirin asukkaista, sotilaat hakkasivat. Kertominen puolestaan vahvisti sotilaiden mukaan sen, että oli terroristi, joten vankeus piteni. Ja taas hakattiin.
Keziot suljettiin 1995. Näin uutisissa, kuinka viimeiset vangit päästettiin ulos. Se pani käteni tärisemään.
Eilen eräs ihmisoikeusjärjestössä toimiva juutalainen ystäväni soitti minulle. Hän kertoi, että Sharon on avannut Keziotin uudelleen. Ystäväni kertoi kuulleensa vankilassa työskentelevältä israelilaiselta, että sotilaat murskaavat vankien varpaita ja sormia saadakseen heiltä tunnustuksen. Jeninistä ja muista leireistä on alettu viedä miehiä Keziotiin.
Minä en koskaan palaa sinne.
(Inter Press Service)
* Abed Khalil kertoi tarinansa puhelimitse Washingtonissa ilmestyvän Middle East Report -lehden toimittajalle Ian Urbinalle, joka laati siitä kolumnin IPS:lle. Se tapahtui ennen kuin päämajan piirityksen lopettamisesta sovittiin.
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
