Geneve, 15.12.03 (IPS) – Edistyykö ekumeenien liike vai onko se pysähtynyt paikoilleen?
Olen kuullut tämän kysymyksen lukuisia kertoja toimiessani Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) pääsihteerinä. Reilun 11 vuoden kokemuksella voin vastata, että ekumeeninen (eri kirkkojen väliseen yhteistyöhön pyrkivä) liike ei ole pelkästään edistynyt, vaan kirkkojen väliset suhteet ovat myös parantuneet.
Edistys ei ole pelkästään KMN:n ansiota. Hyvä esimerkki tästä on vuoden 1999 sopimus, joka solmittiin Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon kesken. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Vatikaanin viralliset edustajat allekirjoittivat kristillisen uskon oppia koskevan sopimuksen toisen kirkkokunnan kanssa. Luterilaisilla ja katolilaisilla oli rohkeutta tunnustaa yhdessä, että oli korkea aika unohtaa erottavat tekijät.
Muidenkin kirkkojen kahdenvälisessä vuoropuhelussa on edistytty, ja muitakin sopimuksia on allekirjoitettu. Todistamme parhaillaan todellisia uudelleenjärjestelyjä kirkkojen välisissä suhteissa. Ne koskevat reformoitua, anglikaanista ja myös katolista kirkkoa.
Siksi voimme yhtyä paavi Johannes Paavali II:n näkemykseen, että kehitys kulkee vääjäämättä kohti kristittyjen yhtenäisyyttä. Ajatus paluusta menneeseen on mahdoton.
Ei kuitenkaan voi jättää huomiotta sitä tosiseikkaa, että jokaisessa yhteisössä kasvaa huoli omasta identiteetistä ja eheydestä. Niin tapahtuu roomalaiskatolilaisten, mutta myös anglikaanien ja luterilaisten tai metodistien ja ortodoksien keskuudessa.
Ekumeenisen liikkeen uhkaksi tai häiriöksi kokevia suuntauksia on kehittymässä tai vahvistumassa. Pelot liittyvät uskonnollisen identiteetin murtumiseen tai sirpaloitumiseen, maallistumiseen ja arvorelativismiin, joka valtaa yhä enemmän alaa yhteiskuntamme sydämessä.
Nämä pelot määräävät osaltaan roomalaiskatolisen kirkon valitsemaa linjaa. En hetkeäkään epäile, etteikö paavi Johannes Paavali II olisi henkilökohtaisesti sitoutunut ekumeniaan, mutta hänen valitsemansa lähestymistapa ei ole paras mahdollinen.
Keskustelussa Rooman piispan erityisasemasta hän on osoittanut, että suurin este ekumeenisen yhtenäisyyden tiellä piilee siinä, miten jokainen kristillinen kirkkokunta ymmärtää oman asemansa.
Jotakin samankaltaista tapahtuu ortodoksisissa kirkoissa. Kristillisen uskon ja kirkon uudelleenelpyminen entisissä kommunistimaissa on vaikuttavaa, vaikkakin se selittyy osin sillä, että uskonnosta on tullut joillekin vaihtoehtoinen ideologia.
Etsiessään ortodoksisuudesta elämänsisältöjä ja -ohjeita kadonneiden tilalle, he ovat vaihtaneet yhden oppijärjestelmän toiseen. Viitekehys ei ole muuttunut, ja sille on yhä jossain määrin tyypillistä erotella "viholliset" ja "ystävät". Sellaiset termit tuskin edistävät ekumeenista vuoropuhelua.
Kirkkojen maailmanneuvostossa henki on parantunut kärsivällisen ja ajoittain tuskallisenkin vuoropuhelun ansiosta, jota onnistuimme jatkamaan viisi viime vuotta. Sen seurauksena ortodoksiset kirkot ovat kokeneet ensi kertaa tulleensa kuulluiksi ja ymmärretyiksikin hiukan aiempaa paremmin.
Me protestantit olemme joutuneet myöntämään, että meidän perinteillämme on yhä liikaa vaikutusta siihen, mitä otetaan KMN:n asialistalle ja miten teemme päätöksiä tai toimimme käytännössä esimerkiksi jumalanpalveluksissa. Sen tajuaminen, että ortodoksit eivät olleet yhtä kotonaan ekumeenisessa liikkeessä kuin me, on auttanut syventämään ymmärrystä KMN:stä "kirkkojen kumppanuutena".
Ensimmäisten kirkkojen välisen vuoropuhelun edistymisestä ja vaikeuksista huolimatta emme saa unohtaa, että ne edustavat vain osaa kristillisyydestä, jolla on nykyisin monia uusia ja erilaisia ilmenemismuotoja.
Nykyisin on olemassa alkuperäiskansojen, mustien ja aasialaisten kristillisyyttä sekä monia karismaattisia, helluntailaisia ja profeetallisia yhteisöjä, joiden hengellinen energisyys saa minut ajattelemaan kristillisyyden varhaista kasvun aikaa.
Ajan kuluessa uudet ryhmät ovat täsmentäneet identiteettiään, ja ne ovat nyt aiempaa avoimempia yhteisöjä. Kristinuskon uudet suunnat kaipaavat kukin omalla tavallaan ekumeenisen liikkeen tunnustusta ja solidaarisuutta.
Kysymys ekumeenisen liikkeen uudistumisesta – uudet rakenteet ja hallintomuodot mukaan lukien – on esitettävä tätä taustaa vasten. Ilman selvää rakennetta, läpinäkyvää vastuunjakoa ja kurinalaista osallistumista saatamme rohkaista militantin, populistisen ja fundamentalistisen kristillisyyden nousua.
KMN on pannut alulle keskustelun, joka voi johtaa tarvittavaan uudistumiseen. Sen pohjana täytyy olla uudistettu ja jaettu ekumeeninen näkemys ja yhteiset arvot.
Kirkossa ja ekumeenisessa liikkeessä uudistuminen on pysyvä prosessi. Nyt 21. vuosisadan alussa ekumeeninen liike jättää taakseen suuren rakentamisen ja järjestäytymisen kauden aloittaakseen uuden pyhiinvaelluksen vaiheen yhdessä kaikkien Jumalan lasten kanssa.
(Inter Press Service)
* Konrad Raiser on saksalainen pappi ja teologian professori. Hän päättää vuoden 2003 lopussa kautensa Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteerinä.
(c) Copyright IPS. Kaikki oikeudet pidätetään.
